maanantai 30. lokakuuta 2017

Nuoruuden lähde!

Itsellä on neljä teini-ikäistä lasta ja välillä sitä vaan väkisinkin miettii, että mikä h*lvetti heitä oikein vaivaa, vaikka tietää kaiken liittyvän vain kasvuun ja itsenäistymiseen niin kuin itselläkin joskus aikoinaan. Nämä meidän teinit ovat olleet varsin hyvä käytöksisiä, vaikka välillä hieman räiskyykin, mutta pääsääntöisesti he ovat kohteliaita ja kunnioittavat vanhempia ihmisiä. Aloin miettimään, että minkälaista olisi kokea uudelleen teini-ikäisen elämä. Noh, ajattelin samaistua heidän elämäänsä yhdeksi päiväksi, siis en oikeasti vaan kuvitteellisesti. Vaikka kokemuksia tästä löytyy ihan omastakin takaa niin pääsääntöisesti nämä ovat kuitenkin nähtyjä, koettuja ja kuultuja kokemuksia. Tällaista voisi olla meikäläisen päivä, jos aivotukseni toimisi kuin moniongelmaisella teinillä.

Nukuin siihen asti kunnes ensimmäinen perheenjäsen tuli kotiin, hän oli nuorimmainen pojista, kello on vähän yli kaksi iltapäivällä. Hän yritti keskustella minun kanssa, murahtelen vastauksia ja puhun mahdollisimman epäselvästi. Aamupalaksi juon limsaa suoraan pullosta ja syön sokerimuroja sohvalla samalla kun räplään älypuhelinta. En pessyt käsiä vaikka olin kaivanut nenää ja raapinut takapuoltani herätessäni.  Sokerimurojen maitoa läikkyy vaatteille ja sohvan kankaalle, en välitä. Jätän astiat sohvan viereen lattialle, lähes täyden maitopurkin keittiön pöytään ja muropaketin kaatuneena keittiön työtasolle, en vaan jaksa siivota, väsyttää vaikka juuri heräsin. Katselen televisiosta simpsoneita, räplään samalla älypuhelinta. Vaimo tulee kotiin ja alkaa etsimään syyllistä keittiön kaaokseen. Kaikki muut osoittaa minua, suutun heille, haukun heidät pystyyn, paiskon ovia ja aloitan mykkäkoulun. Laitan kuulokkeet päähän etten vaan kuulisi vaimon huutoa, katselen samalla ipadilla vlogi videoita, en ole kuulevanani edelleenkään ketään vaikka lähes kaikki perheenjäsenet käyvät kyselemässä mikä minun oikein on, ei kiinnosta. Lähden kaupungille ja menen yhteen ostoskeskuksista, en sanonut kotona kenellekkään lähteväni, ostan karkkia ja energiajuomaa vaimoni rahapussista luvatta ottamillani rahoilla. Istuin ostoskeskuksen aulan penkille shillailemaan, levittelemään karkkipapereita ympäriinsä ja juomaan energiajuomaa, syljen lattialle. Vaimo soittaa, en viitsi vastata. Hän soittaa jo viidettä kertaa, pakko vastata. En tiennyt muka missä olin ja milloin tulisin takaisin kotiin. Kauppakeskuksen vartia tulee ajamaan minut pois, käskee samalla siivoamaan aiheuttamani sotkun, lähden vaan pois sanomatta mitään, syljen lattialle mennessäni ulos. Menen kauppakeskuksen pääovien eteen tupakoimaan ja sylkemään ympäriinsä, ohikulkijat katsoo pahasti, yksi v*tun lehmä sanoo jotain, näytä hänelle keskisormea ja huutelen rivouksia perään. Vaimo soittaa taas, en vastaa. Ei näkynyt ketään tuttuja, menen takaisin kotiin, on nälkä, syön kotimatkalla ostamani mikropizzan vaikka vaimo oli tehnyt makaronilaatikon, juon limsaa suoraan pullosta, joku oli hukannut pullonkorkin. Kello on kuulema lähelle puoliyötä, en sano mitään, räplään älypuhelinta, ei nukuta, pakko juoda lisää enegiajuomaa. Älypuhelimen kello näyttää viittä, pakko alkaa nukkumaan, ei pysy silmät enää auki. Huomaan ettei kukaan ole pedannut minun sänkyä koko päivänä, ärsyttää, en puhu huomennakaan kenellekkään mitään. Olipa raskas päivä.

Tosiaan, teini-ikä on ehkä ihmiselon vaikeimpia ja raskaimpia aikoja. Silti vanhemmat ihmiset kadehtivat nuoruutta monella tapaa. Jos totta puhutaan, en minä ainakaan, varsinkaan teini aikaa. Onneksi itsellä on omiin lapsiin hyvät välit ja aikaa tehdä heidän kanssaan asioita. He nauttivat yhdessäolosta ja kertovat vaikeitakin asioita minulle. Heidän kanssaan hommat toimii, vaikka välillä ne maitopurkit ovatkin siellä keittiön pöydällä tunti tolkulla, mutta ymmärtäähän sen, kun suurin osa energiasta menee kasvamiseen ja oppimiseen, ei siinä aina kaiken maailman maitopurkit muistu mieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti