lauantai 25. maaliskuuta 2017

Auton katsastus!



Sitä ihminen tuntee itsensä pieneksi, kun katsastusmies hylkää auton katsastuksessa. Päästöt olivat autossani kuulema sillä tasolla, että oravat ja talitintit kuolevat sukupuuttoon ensi syksyyn mennessä, siis jos sillä ajaa enää metriäkään. Yritin selittää, ettei ne ole mitään Kiinan ja Venäjän teollisuuspäästöjen rinnalalla, mutta ei auttanut. Huokasin tässä vaiheessa syvään ja mietin mielessäni, että haistakoot pitkän p*skan koko ukko, ihme niuhottaja!!! Vaikka onhan se toki hyvä juttu, että autot syynätään lävitse vuosittain. Se lisää turvallisutta ja näiden päästöjen osalta maailma pelastuu, kun pakoputkesta ei saisi tulla muuta kuin vuoristoilmaa ja vesihöyryä.

Noh, näillä mennään ja todennäköisesti syyllinen liiallisiin päästöarvoihin on se, että tämä meikäläisen auto on vaan niin tukossa. Sen korjaaminen vaatii ainoastaan kovaa ajoa korkeilla kierroksilla hetken aikaa ja that's it. Täytyy kyllä myöntää, että olen ajanut sillä koko ajan kuin "mummoa kirkkoon", eli matalilla kierroksilla. Nämä nykydieselautot kun antavat siihen mahdollisuuden vääntävillä moottoreillaan, mutta haittapuoli tästä mukavuudesta on sitten tämän moottorin tukkoisuus, joka näkyy näinä päästöjen nousuna. Olisi vaan pitänyt huudattaa moottoria, eli antaa kaasua oikein kunnolla ennen katsastukseen vientiä, sillä v*tuttaa laukata siellä katsastuskonttorilla yhtenään. Olisi paljon parempaakin tekemistä. Stressihän tässä vielä tätä menoa iskee, varsinkin jos nämä kotikonstit eivät riitäkään korjaamaan tätä ongelmaa. Ongelma alkaa siinä vaiheessa haiskahtamaan valtavalta rahan menolta tuonne autokorjaamon suuntaan ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan.

Kuin vanhassa vaatehuoneen mainoksessa Simo konsanaan, "eikä tässä vielä kaikki". Tämän päästöhomman lisäksi koslasta oli kuulema tämän asiansatuntevan katsastusinsinöörin mukaan palanut yksi ajovalon lamppu. Sen kyllä tiesinkin, sillä auto ilmoitti siitä ihan itse kojelaudassa sytyttämällään varoitusvalolla juuri ennen katsastuskonttorin pihaan ajamista. Tämä varoitusvalo näkyy oheisessa kuvassa, jos se jotakuta sattuu kiinnostamaan. Sille polttimolle tuli siis kilometrit täyteen siinä vaiheessa. Mietin siinä katsastusmiehen selonteon aikana, että olisi se lamppu voinut toimia muutaman kilometrin pidempään niin ei olisi tarvinnut kuunnella tämän niuhottajan narinaa siitäkin. On tämä auton omistaminen vaan niin ihanaa!

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Seksuaalinen ahdistelu!

Onpas hienoa kun on taas kerran perjantai. Valtaosa ihmisistä pääsee vikkonlopuksi lepäämään, jotta jaksaa taas maanantaina antaa kaikkensa työnantajansa hyväksi. Tänään itsellä on ollut oikein mukavan aurinkoinen päivä, mutta yksi musta pilvi eksyi kuitenkin taivaalle. Joudun, tai oikeastaan pääsen virkani puolesta vaikuttamaan ihmisten työturvallisuuteen. Työturvallisuuteen, joka on mennyt viimeisen kahden vuosikymmenen aikana mitä itse olen työelämässä ollut aimo harppauksia eteenpäin. Työturvallisuus otetetaan nykyään huomioon jo suunnitelu vaiheessa todella hyvin ja työntekijät otetaan tosissaan, jos puutteita ilmenee. Nykyään panostetaan myös työntekijöiden henkiseen jaksamiseen.

Tämän päivän musta pilvi liittyi henkiseen työturvallisuuteen, eli kysymyksessä oli sopimaton käytös miestyöntekijän osalta. Sopimatonta käytöstä koskettelun ja kaksimielisen ehdottelun muodossa naistyöntekijää kohtaan. Tämä on toinen tapaus urani aikana, mutta siinäkin on ne kaksi kertaa liikaa. Täytyy sanoa, että rohkeaa toimintaa naisen toimesta. Epäilen, että tällaista samankaltaista ahdistelua tapahtuu paljon enemmänkin työpaikoilla, mutta monikaan ei uskalla tai viitsi syystä tai toisesta tuoda asiaa julki. Se voi johtua monestakin eri syystä. Työyhteisöt ovat monelle kuin toinen perhe, vietetäänhän siellä töissä suurinosa valveilla oloaikaa. En tiedä, mutta ehkä tietynlainen leimaantumisen pelko tai sitten se, että kokee asemansa uhatuksi, jos ilmoittaa tällaisesta käytöksestä saattaa olla syy siihen, ettei ilmoita ahdistavasta tilanteesta eteenpäin. Työyhteisöissä ollaan kuin yhtä suurta perhettä ja vakavatkin rikkeet painetaan herkästi villaisella ja unohdetaan. Tämä tapaus kuitenkin otettiin asiaan kuuluvalla vakavuudella naisen toimesta ja tässä "jälkipyykissä" miehelle tehtiin selväksi, ettei tällainen toiminta voi enää jatkua. Se mikä laukaisi todennäköisesti tämän ilmoituksen oli se, että nainen oli juuri tullut työyhteisöön ja tällainen sopimaton käytös hyppäsi ns. silmille.

Ihmiset kokee asioita eritavalla ja siksi kannattaa aina muistaa, että tällaiset teot leimaa tekijänsä jopa loppu elämäkseen, vaikka puhuttaisikiin ihan viattomasta pikku flirtistä. Vastaavasti uhri saattaa kokea ahdistusta vielä pitkään tapauksen jälkeen. Varsinkin, jos ahdistelu on toistuvaa ja pitkäaikaista. Onneksi tämä tapaus tuli välittömästi ilmi, eikä jatkunut tätä yhtä kertaa pidemmälle.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Muistakaa ihmiset välillä levätä!

Enempi on parempi ja no pain no gain ovat varsin tuttja argumentteja nykyliikkujan suusta. Tavallinen matalasykkeinen kävelylenkki työpäivän jäljeen on aivan turhaa, koska se ei tarjoa minkäänlaisia haasteita. Se on tarkoitettu ainoastaan vanhuksille ja kuntoutujille. Kunnon juoksulenkki niin, että rakot vaan jaloissa puhkeilee on sitä itseään. Jos ei tule verta niin ei voi kehittyä. Sen jälkeen illalla vielä ohjatulle tunnille ja sielläkin pitää vetää itsensä niin piippuun, että silmissä vaan sumenee. Seuraavana päivänä työpäivän jäljeen crossfittiä ja päälle maksimaalinen jalkarääkki, niin ettei seuraavana päivänä p*skalle taivu. Tämä sama ralli jatkuu viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, mutta pääasia, että tietää olevansa viimeisen päälle tikissä ja elävänsä terveellistä elämää. Tähän lisätään vielä vähähiilihydraattinen ruokavalio niin avot. Hiilihydraatit, nuo pahaiset jotka eivät auta muuta kuin rakentamaan uimarenkaan keskivartalon kohdalle.

Tosiaan, lueskelin tänään Helsingin sanomia ja silmiini osui juttu ammattivalmentaja Matti Heikkilästä. Hän toimii Suomen urheiluopiston hyvinvointipalveluiden johtajana. Hän on tehnyt artikkelin mukaan uransa aikana yli 200 000 kuntotestiä, mikä vaikuttaa näin äkistään aika hurjalta määrältä, mutta tietää varmasti mistä puhuu. Hän kertoo, että uransa alkuaikoina hän ajatteli, jos testattavan tulos kuntotestissä oli huono, hän ei ollut harjoitellut riittävästi. Sittemmin hän oli keskustellut testattujen kanssa syvemmin ja huomannut, että asiat olikin päinvastoin. Testattava oli harjoitellut liikaa ja ylikuormittunut siitä. Arjen tuoma kuormitus lisättynä harjoittelu kuormitukseen saa aikaan sen, että ihminen ei vaan enää jaksa. Ihmiset eivät pidä esimerkiksi fyysistä työkuormitusta yhtään minään. Ainoastaan salilla tai lenkkipolulla vietetty aika lasketaan. Hyötyliikunta on höpö höpö ihmisten juttuja. Jos tehdessä ei tarvitse irvistellä tai ei tule hiki niin siitä ei ole mitään hyötyä kunnon kasvatus mielessä.

Olen samaa mieltä Matin kanssa tästä ylikuormittumisesta. Suurimmalla osalla normaali kuntoilijoista tuntuisi olevan hukassa liikumistapa ja määrä mikä edistää terveyttä. Liikunta on pahimmillaan kuin liikasyöjän ahmimishäiriö. Häiriön oireena on toistuvasti käsistä karkaava liikunnan määrä ilman riittävää lepoa. Se johtaa jollakin aikavälillä yksilöstä riipuen elimistön ylikuormitustilaan, eli ylikuntoon, tai saa aikaan liikarasitusvammakierteen. Jotkut tiedostaa tilan kyllä, mutta pää ei anna periksi höllötä edes hetkeksi.

Oman elimistön kuuntelu unohdetaan tai sitä ei osata. Jos edessä on ohjattu tunti tai kyseisenä päivänä on ohjelmassa jokin muu ennalta suunniteltu harjoite niin sinne mennään sitten vaikka pää kainalossa. Liikunta lisää tutkimusten mukaan mielihyvähormoonin eritystä, laskee pitkässä juoksussa stresshormoonitasoja ja aiheuttaa sitä kautta tietynlaista riippuvuutta. Tämä tekee sen, että ihminen harjoittelee vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä jäniksellä. Silloin kun ihminen tuntee itsensä väsyneeksi niin pitäisi miettiä onko kyseisen päivän harjoitteessa mitään järkeä. Voin kertoa, ei ole. Väsymys on elimistön keino kertoa siitä, että tänään ei kannata mennä sinne jumppatunnille. Sekin pitäisi muistaa, ettei se kunto tai lihas mihinkään yhden tai useamman lepopäivän aikana katoa, päinvastoin.

Liikunta missä tahansa muodossa on terveellistä, myös se kävely, mutta liika on aina liikaa. Jossain vaiheessa elimistö tekee varmasti stopin. Tavoitteellinen kilpaurheilu varsinkin juniori puolella on nykypäivänä varsin karua seurattavaa. Liikaharjoittelu yhdistettynä koviin odotuksiin saa koulua käyvät nuoret väsymään ja sitä kautta lahjakkaatkin nuoret lopettavat, ihan vaan siksi, kun väsyvät siihen kaikkeen. Olen itsekin törmännyt muutamaan urheilijaan, joiden lupaava ura maajoukkueessa asti on loppunut jatkuvasta ylirasituksesta johtuvaan vammakierteeseen jo alle 20 vuotiaana. Tavoitteet ja harjoitteet tukivat varmasti toisiaan, mutta yksilöllistä jaksamista ei otettu huomioon. Ihmisellä on sellainen kumma taipumus vääntää lisää kaasua siinä vaiheessa kun kulkee hyvin. Olen kuullut ja kokenut itsekin sen tilan, kun harjoitus kulkee todella hienosti. Viikko tästä eteenpäin niin se ei kulje enää mihinkään. Kuntohuippu oli siis saavutettu edellis viikolla ja elimistön tarvitsi palauttavaa lepoa. Mieli ei vaan anna periksi vaikka tiedostetaan tämä tila, mutta ajatellaan, että jospa se elimistö jaksaisi vielä yhden viikon vetää täysillä.

Kuntoilija tai kilpaurheilija, levon ja harjoittelun suhde pitäisi yksilöidä. Saliharjoittelu puolella näkee paljon sellaisia tapauksia, jossavedetään aina täysiä ja harjoitusajat kestää useita tunteja kerralla. Enempi on parempi metodi on se mikä näyttä jylläävän. Varsinkin nuorilla on sellainen tyyli. Ilmeisesti se on vaikea sisäistää, ettei se lihas kasva harjoituksen aikana vaan silloin kun se on levossa, eli harjoituksen jälkeen. Kaiken lisäksi liika harjoittelulla on usein käänteinen vaikutus. Mitään ei tapahdu vaikka vuosia hinkaa sitä hauiskääntöä tunti tolkulla.

Sitä tässä vaan mietin, että muistakaa ihmiset levätä. Jatkuva oravanpyörässä juokseminen yhdistettynä kovaan harjoitteluun, sitä kautta syntyvä tulehdustila elimistössä aiheuttaa enemmän huonoa kuin hyvää. Hyvä vastustuskyky on kuitenkin merkittävä osa laadukasta elämää.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Jos ei satu niin ei opi!

Huolestunut kansalainen tarttui ongelmaan jonka hän oli havainnut omalla kylällä ihan omin silmin. Hän kirjoitti aiheesta myös paikalliseen julkaisuun. Julkaistu teksti meni sanasta sanaan näin; 

Mitenkähän paikalliset vanhemmat huolehtivat lapsistaan? Kaupungilla keskellä päivää, kun pitäisi olla koulussa n.10-vuotiaat pojankossit vetelee röökiä kuin isommatkin miehet. Sitten menevät kioskille pelaamaan rahapelejä jotka ovat tuon ikäisiltä kiellettyjä. Uusi äidinkielikin on ilmeisesti keksitty, kun pilkkujen paikalla ja muidenkin sanojen välissä on sana "v...u". Jospa se energiajuoma ja keskikalja antavat uutta inspiraatiota. Tuli mieleen, että näidenkö käsissä tulee olemaan maamme tulevaisuus, eipä ole vanhemmillakaan tänä päivänä vastuuta mistään!

Hetken mietin, että onkohan kyseinen kirjoittaja sekoittanut keskenään mahdollisesti koululaiset ja lapsellisesti käyttäytyvät aikuiset miehet. Energiajuomien lipittely onnistuu varmasti jo tuon ikäisiltä nuorilta miehen aluilta, mutta oikein kaljaa, uhkapelejä, tupakkaa ja kiroilua, kaikki tämä vielä keskellä kirkasta päivää. Eikä siinä vielä kaikki, kuin pisteenä iin päälle tämä mielensäpahoittaja haluaa sysätä koko valtion tulevaisuuden näiden nuorten niskaan. Nuorten joilla on vielä edessään selvitettävänä, että onko he lintuja vai kaloja. On puperteettia, identiteettikriisiä ja vaikka sun mitä. Tuskin kannattaa vielä tässä vaiheessa kaataa koko vastuuta maamme tulevaisuudesta tällaisille nuorille. Uskoisin, että heitä ei kiinnosta ja toisekseen ei heidän vielä tarvitsekaan.


Onhan se totta, että joka kylässä ja joka ikäluokassa on nämä samanlaiset ongelmatapaukset. Joskus niitä on enemmän ja joskus vähemmän, mutta aina näitä ns.vapaan kasvatukset ongelmallisia hedelmiä löytyy. Eipä kuitenkaan kannata yleistää tuota tulevaisuuden kauhukuvaa, sillä onneksi suurimmasta osasta, eli noin 99.9% ikäluokan nuorista tulee jossain vaiheessa yhteiskuntakelpoisia, vaikka se ei vielä tuossa murrosiän kynnyksellä näyttäisikään siltä. Vanhemmilla tai huoltajilla on toki vastuu holhota, mutta ilmeisesti kaikilla heillä ei ole resursseja hoitaa asioita niin kuin ne kuuluisi, vaikka kaikki keinot siihen on olemassa. Itsestäkin tuollainen kieroon kasvaminen näyttää ja kuulostaa melkoisen karulta. Vedetään tölkki tolkulla energiajuomia yms. ja kirosanoja erittyy sen jälkeen yhtä paljon kuin sylkeä. Häiriköidään ympäriinsä ja tehdään juuri niitä asioita mitä ei pitäisi tai saisi. Toki tuollainen käyttäytyminen kuuluu osana kasvuun, mutta täytyy kyllä myöntää, että joskus itselläkin usko näihin nykynuoriin horjuu. Toisinaan tekisi mieli työntää tällainen häiriköivä nuorisoporukka älypuhelimineen päivineen sulo-roskapöntöön ja lähettää heidän vanhemmilleen viesti, että hommatkaa uudet, näissä vanhoissa oli jokin todella vakava valmistusvika, ilmeisesti lorahtanut joukkoon muutama tippa virtsaa valmistus vaiheessa. Pakko näihin nuoriin on kuitenkin uskoa. Kyllä heistä vielä jotain tulee, jos ei muuta niin ainakin yhteiskunnan elättejä.


Niinpä niin. Itsekin omassa nuoruudessa sai kuulla tuon tuostakin tätä samaa "teistä ei tule koskaan yhtään mitään" laulua. Silti suurimmasta osasta omaa sukupolvea tuli jotain, ainakin omasta kaveripiiristä. Kannetaan vastuu yhteiskunnan rattaiden pyörimisestä ja hoidetaan siinä sivussa vanhukset. Uskoisin, että sama kohtalo odottaa näitä kirjoittajan tarkoittamia nuoriakin. Omille lapsille on tullut aina sanottua, että eläkää, mutta jättäkää hölmöilyt muille. Ei ne onneksi ole pahemmin vielä hölmöilletkään, mitä nyt jotain pientä välillä, mutta se kuuluu kasvamiseen. Jos ei satu niin ei opi!!!



maanantai 20. maaliskuuta 2017

Liian aikaisin!

Eilen se oli vielä mahdollista, tänään myöhäistä. Kiitokset eivät enää auta, anteeksi pyynnöt ovat turhia.
Elämisen riemua, kuolemaa uhmaten. Joskus se tuuri loppuu, se päivä oli eilen. Väärä aika vai väärä paikka, sitä kukaan ei voi tietää. Vain muistot jäivät, onneksi niitä kukaan ei pois vie.

Ystävän muistolle! Ystävän, joka rakasti nopeita autoja ja moottoripyöriä.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kosto on suloinen!



Kerrankin olisi saanut nukkua niin pitkää kuin nukuttaa niin kuvan karvapallo tuli jo kahdeksan aikaan aamulla pomppimaan päälle. Sillä oli ilmeisesti nälkä tai muuten vaan tylsää niin se oli keinoja kaihtamatta päättänyt herättää jonkun. Se joku olin minä ja tämä karvakasa onnistui tavoitteessaan täydellisesti. Alkoi niin v**uttamaan, että unet hävisi täysin. Noh, nyt tämä samainen yksilö yrittää itse nukkua päiväunia ja miten tämän nyt sanoisi, kosto on suloinen!

torstai 16. maaliskuuta 2017

ATK!



Etsivä ei tieltä eksy, vai miten se meni. Meikäläisen tapaukssa eksyy varmasti ja kauaksi metsään. Kaikki alkoi siitä, kun erään piuhan etsintä kotinurkista tuotti tuloksekseksi ainoastaan sen, että löysin paljon sellaisia tavaroita mitä tässä aikaisemmin olin etsinyt löytämättä niitä, mutta se s**tanan piuha oli edelleen teillä tietämättömillä. Hallittu kaaos, tai tässä tapauksessa hallitsematon kaaos. Se on jotenkin turhauttavaa puhaa pyöriä ympyäri asuntoa ja varastoja. Koluta samoja paikkoja läpi yhä uudelleen ja uudelleen löytämällä kaikkea muuta paitsi sitä mitä etsii. Jossain vaiheessa meni hermot ja laitoin viestin someen, tarkemmin ottaen feispuukkiin tekstillä, jos jollakin sattuisi olemaan ylimääräistä piuhaa tietokoneen ja tulostimen välille, vaikka ihan vaan lainaksi niin olisin ikionnellinen. Kyseisellä piuhalla olisi kaksivaiheinen vaikutus. Ensinnäkin ongelma ratkeaisi ja toisekseen verenpaineet palautuisivat normaalille tasolle, eli aivoinfraktin riski ei olisi ihan niin ilmeinen. Kiitos!

Ei aikaakaan kun ihmiset alkoivat kyselemään, että minkäköhänlainen piuha mahtoi olla kysymyksessä. No sellainen kaksipäinen jonka molemmissa päissä on erilaiset liittimet. Mistä minä tiedän miksi sellaista piuhaa nörttikielellä kutsutaan. Meikäläinen nimittäin tietää noista atk-laitteista yhtä paljon kuin sika sateliiteista. Saan kyllä koneen päälle ja netissä surfailu onnistuu, mutta ongelmien ilmaantuessa nostan kädet pystyyn melkoisen nopeasti. Tietokoneet ovat kiinnostaneet minua aina yhtä paljon kuin pitsinnypläys, eli ei sitten yhtään. Lapsena kaverit pelailivat ahkerasti commandore kuusnelosella niin minä kiipeilin silloin puissa. Nuorena miehenä tuli järisyttävä amica viissatanen ja kaverit hullaantuivat sen tuomista mahdollisuuksita. Meikäläinen jahtasi siihen aikaan mielummin tyttöjä, siis ei ahdistelu vaan seurustelu mielessä ja pelasi jalkapalloa. Näin aikuisena sitä olisi aikaa ja varaa ostaa kaikennäköisiä pelejä ja vempaimia, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, kun olen ulkona kuin lumiukko niiden suhteen. Siinä etsiessäni löysin arviolta muovikassillisen sellaisia piuhoja ja johtoja jotka eivät ole käyneet mihinkään laitteeseen enää kymmeneen vuoteen. En tiedä miksi sellaisiakin pitää säilyttää. Ehkä se liittyy esi-isien kokemaan pula-aikaan ja siitä syntyneeseen traumaan geeniperimässä. Mitään ei saa heittää pois, ei tiedä vaikka niitä vielä tarvitaan.

Kysymyksessä oli tosiaan tietokoneen ja tulostimen välinen johto. Tarvitsen tulostinta todella harvoin ja se pölyttyy kaapissa jottei veisi tilaa pöydällä. Sitten kun sitä kerrankin tarvitsee niin syntyy tällainen etsintäoperaatio. Tästä ei puuttunut oikeastaan muuta kuin reserviläisten muodostama etsintäpartio ja jäljityskoira. Jossain vaiheessa aloin epäikemään vaimon osallisuutta tämän piuhan katoamiseen, sillä hän on todella hyvä hukkaamaan meikäläisen tavaroita. Hyvänä esimerkkinä kotitalousvähennyksiin kelpaava remonttimiehen kuitti. Laitoin kyseisen kuitin selkeään paikkaan keittiön pöydälle. Puolen vuoden päästä veroilmoitusta korjatessani en löytänyt sitä kuittia enää mistään. Vaimo oli mitä ilmeisemmin siivonnut sen parempaan talteen, vaikka ei myöntänytkään sitä missään vaiheessa. Ei ollut kuulema nähnytkään mitään siihen viittaavaa edes. Niinpä niin. Tästä tapauksesta tulee aikaa kohta kuusi vuotta ja kuitti on hukassa edelleen. Toisaalta ei sillä enää ole mitään väliäkään, sillä viisi vuotta siinä on aikaa hakea kotitalousvähennystä verotuksessa. Tällä kertaa vaimo ei ollut kotona, joten hänen syyllistäminen suoralta kädeltä ei onnistunut muuta kuin ajatuksen tasolla. Soitin hänelle kuitenkin ja hän ei myöntänyt nähneensäkään kyseistä piuhaa, mutta antoi kuitenkin vinkin mistä sitä voisi etsiä. Meillä on kuulema jossain sellainen kannettavan tietokoneen laukku ja se sisältää kaikkea aateekoohon liittyvää tavaraa. En muistanut edes kyseisen laukun olemassa oloa ja nyt kun vaimo siitä mainitsi niin pidin sitä potenttiaalisena vaihtoehtona. Etsinnän kohde vaihtui sillä sekunnilla yhdestä vaivaisesta johdosta kannettavan tietokoneen kantolaukun etsinnäksi.

Jonkin aikaa koluttuani paikkoja ympäri asuntoa ja varastoa löysin kyseisen laukun. Se löytyi kellarin perimmäisestä nurkasta pahvilaatikon sisältä. Avattuani laukun totesin etsintäoperaation päättyneeksi. Siellähän se pahainen piuha lojui mihin ilmeisesti itse olin sen laittanut. Mietin mielessäni, että hyvästi nuoruus, tervetuloa alzheimer. Noh, ei muuta kuin tulostin pöydälle, piuha kiinni ja tulostamaan. Tietokoneen näytölle pomppasi saman tien teksti muste- ja väripatruunoiden loppumisesta. Siinä vaiheessa huokasin kaksi kertaa todella syvään. On tämä taas yksi henkinen työmaa!!!