Satuhäät!

Parisuhteeseen ryhtyminen on suurin luottamuksen osoitus mitä ihminen voi toista kohtaan osoittaa. Päätös siitä tehdään kuitenkin yleensä suuren tunnekuohun vallassa ajattelematta mitä se voi tuoda tullessaan. Ihmisellä on luontainen tarve sitoutua toiseen ihmiseen, sillä yksin ei ole hyvä olla. Tästä sitoutumisen tarpeesta ja sen karusta lopputuloksesta hyvä esimerkki tämän päivän iltapäivälehdessä, jossa otsikoitiin rakkaus sokaisi varttuneen poikamiehen - nuori nainen vei liki kaikki säästöt. Jutussa 25-vuotias viiden lapsen äiti lypsi 57-vuotiaalta lemmen nälkäiseltä poikamieheltä tämän yli 50000 euron säästöt. Juttu oli sinänsä ääriesimerkki hyväksikäyttäjästä ja hänen uhristaan, mutta omalla tavallaan osoitus ihmisen kyvystä ummistaa silmänsä tunteiden ottaessa vallan.


Itse olen ollut kaksi kertaa naimisissa, joista tämä jälkimmäinen on edelleen hyvissä voimissaan. Ensimmäisen avioliiton päättyessä vannoin, että ikinä en enää mene naimisiin. Ei sillä, että olisin katkeroitunut vaan siksi, koska se oli yksi s**tanan henkinen työmaa. Noh, kaksi vuotta siitä eteen päin ja niin sitä taas oltiin papin edessä vannomassa ikuista rakkautta. Rakkaushan on, niin mitä se on? Ainakin se on ikuista, kohteet kuitenkin saattavat vaihdella, vai miten se meni. Ihmisten suhtautuminen avioliittoon on muuttunut aika tavalla viimeisien vuosikymmenien aikana. Se onko se sitten hyvä vai huono on hieman osapuolesta kiinni. Jonkin huuhaa tutkimuksen otsikointi huuti tässä muutama päivä sitten, että ero tulee aina yllätyksenä toiselle osapuolelle, niin se tuli aikoinaan minullekin, vaikka se olikin näin jälkikäteen ajateltuna parasta mitä itselle on tapahtunut. Ennen vanhaan, kun naimisiin mentiin niin sitten myös oltiin, viihdyttiin siinä tai sitten ei. Nykyään eroaminen on jo todennäköisempää kuin yhdessä pysyminen. Eroaminen on hyväksyttävää ja siihen jopa kannustetaan. Älä jää huonoon suhteeseen lauseet ovat nimittäin tuttuja kaveripiiristä. Silloin kun eroon liittyy lapsia niin se ei ole enää yhtään niin yksinkertaista. Eron sattuessa lapset ovat aina se suurin kärsijä, mutta niin ne ovat silloinkin, kun vanhemmat elää huonossa suhteessa. Onneksi suurimmasta osasta heistä kuitenkin kasvaa tasapainoisia aikuisia vaikka jäljet se vanhempien ero jättääkin, mutta kyllä he niiden kanssa pärjää, jos he saavat tukea vanhemmiltaan erosta huolimatta.


Takaisin siihen kauniiseen parisuhteeseen. Mitäs se hyvä ja kestävä parisuhde sitten vaatii? Se on mielestäni molemmin puolista pyyteetöntä antamista sekä vastaanottamista, ja nyt en tarkoittanut pelkästään seksiä tai rahaa, vaikka tärkeässä asemassa ne hyvässä parisuhteessa ovatkin. Aktiivinen peiton heilutteli ja se, että molemmat osapuolet kantavat kortensa kekoon, siinä on ainakin hyvä pohja parisuhteelle. Sen lisäksi se vaatii sitä, että viihtyy ja saa parisuhteelta asioita mitä arvostaa. Itsestään selvyytenä pitäminen ja arvostuksen puute haavoittavat ja pitkässä juoksussa tuhoavat ennen niin kauniin parisuhteen. Jaa että mistäkö tällaisia ajatuksia. Noh, kun alkoi jotenkin säälittämään se uutisen mies. Elämä on julma ja niistä kauniista satuhäistä huolimatta koskaan ei voi tietää mihin se elämän vie. Nauttikaa toisistamme, jos se on enää mahdollista :)