Rantakuntoon 2016!

Monipuolinen ruokavalio yhdistettynä sopivaan määrään liikuntaa saa kuulema ihmeitä aikaan. Meikäläisellä tämä pelkkä "monipuolinen" syöminen on saanut aikaan todellisia ihmeitä, paino on nimittäin noussut joulukuun alusta kahdeksan kiloa. Niinpä, miten olen siinä onnistunut? Vaikea sanoa! Nuorempana sitä sai syödä vaikka hevosen ja se ei näkynyt missään. Nykyään ei tarvitse nähdä kuin televisiosta toto-tv:n niin paino nousee kilolla.


Noh, tänä aamuna mieleni valtasi tämä joka keväinen klisee, pakko päästä rantakuntoon ensikesäksi. Siihen on oikeastaan vain yksi tie tällä iällä, matalasykkeinen ja pitkäkestoinen liikunta. Ei muuta kuin sukset jalkaan ja hiihtämään. Tsemppasin itseäni lähes koko hiihtolenkin ajan tällä rantakuntoon teemalla. Hiihtolenkin pisimmässä ja jyrkimmässä ylämäessä se sitten tapahtui, täydellinen katkeaminen. Matalasta sykkeestä ei olut tietoakaan vaan se oli varmaan 300, joten oli pakko pysähtyä. Pari talitinttiä tai jotain muuta lentävää eläintä katsoivat minua viereisen puun oksalta osaa ottavasti ja sirkuttivat. Siinä vaiheessa totesin niille ja itselleni ääneen, "olen minä hölmö, en käy edes rannalla.

Naiset hukkaa tavaroita!

Polkupyöräily on varsin hyvä tapa ylläpitää tai parantaa kuntoa. Se on myös loistava keino loukata tai jopa tappaa itsensä, varsinkin talvisaikaan. Tänä aamuna heräsin täynnä tarmoa ja päätin lähteä fillarilla liikenteeseen. Tarkoitus oli mennä kuntosalille, johon koti ovelta oli matkaa noin pari kilometriä. Ajattelin, että se olisi vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, pääsisin paikasta A paikkaan B ja samalla saisin hyvän alkulämmön salia silmälläpitäen. Muuten varusteet oli kunnossa toimivaa polkupyörää ja talvipyöräilyyn soveltuvia vaatteita myöten, mutta kypärää ei löytynyt mistään. Kirosin vaimoa siinä vasiheessa, sillä naisilla on ilmiömäinen kyky hukata miehille tarpeellisia juttuja käden käänteessä. He laittavat tavaroita välillä jopa niin piiloon, ettei niitä löydy enää ikinä. Laskeskelin hetken mielessä, että kypärän puuttuminen oli oikeasti iso riski, mutta perinteinen "ihan äkkiä vaan niin ei siinä kuinkaan käy" ajatus voitti maalaisjärjen.

Ei muuta kuin kiipeämään vanhan maastopyörän selkään ja persettä miellyttävän kovaa satulaa vasten. Ensimmäisen sadan metrin matkalla totesin, että pyöräilykypärä olisi ollut todellakin halpa henkivakuutus, sillä pipo ei paljoa mahdollista päähän kohdistuvaa iskua vaimentaisi. Maastopyörän kesärengas ja juuri jäänpäälle sataneen lumen yhdistelmä hillitsivät vauhti sen verran, että viereisen palvelutalon aamulenkillä olleet mummot huristeli ohi rullaattoreillaan helmat lepattaen. Helppohan se on niillä liikkua, kun maahan ottaa kahden renkaan sijasta neljä. Hetken jo ajattelin kääntyä takaisin ja vaihtaa kulkupelin autoon, mutta kerran kun MIES on matkaan lähtenyt niin periksi ei anneta vaikka henki menisi. Onneksi kaupungin auraus ja hiekoitus kalusto oli käynyt osan matkaa niin ei tarvinnut ihan niin paljon varoa.

Noh, selvisin reissusta kuitenkin hengissä. En edes kaatunut vaikka muutamaan otteeseen olikin lähellä, kiitos salaman nopeiden refleksien. Sen kuitenkin päätin, seuraavaksi aloitan pienimuotoisen kuulustelun. Kuulustelun aiheena on mihinkohän rouva on mahdollisesti piilottanut minun pyöräilykypärän, vaikka tiedän vastauksen jo etukäteen. "Omilla jäljiläsi"ja "itse olet sen hukannut" argumentit tulee välittömästi esiin. Ihan mielenkiinnosta kuitenkin kyselen, sillä niinkin ison esineen hukkaaminen on oma taiteenlajinsa ja silti se käy naisilta ihan luonnostaan.

Ruoto jumissa!

Olo alkaa olemaan sellainen heinäseipään ja rautakangen risteytys. Toisin sanoen joka paikka on niin jumissa ettei mitään rajaa. No ei muuta kuin venyttelemään sellaisella joogan ja pilateksen välimuodolla. Ei aikaakaan kun samassa taloudessa asuva karvapallo tuli paikalle ihmettelemään sitä ähinää ja puhinaa. Hetken aikaa se tuijotti minua ja antoi ymmärtää, että näyttääpä rumalta kun karvainen mies venyttelee tuollei homosti. Ilmeisesti noi kahvakuulat olisivat sen mielestä enempi minun juttu. Helppohan se on arvostella, kun on itse tuollainen notkea kuminauhaeläin eikä nostele painoja harrastuksenaan!

Päiväunet!

On olemassa helppoja sekä vaikeita aamuja. Tänä aamuna heräsin ensimmäisen kerran jo viiden aikaan, siis klo 05:00. Toki pitää myöntää, ettei se johtunut siitä, että unet olisivat loppuneet omia aikojaan vaan kissa puri huvikseen varpaasta. Ilmeisesti se halusi vain ilmoittaa olevansa hereillä ja vaati seuraa, aamupalaa tai jotain muuta käsittämätöntä jota siihen aikaan ei normaalisti saisi. V-mäinen ötökkä, joka ei arvosta näköjään katkeamattomien yöunien merkitystä ihmisen terveyteen. Se oli onneksi ainoa kerta kun tämä karvakasa häiritsi minua ja sain nukuttua puoli seitsemään asti. Se tuntuikin jo kohtuu normaalilta ajalta herätä, vaikka olenkin lomalla. Se mikä näissä loma herätyksissä on mukavinta, aina herää pirteänä. Jos olisi joutunut lähtemään tänä aamuna töihin niin kissan aiheuttama yöherätys olisi tuntunut kohtuuttomalta ja sen seurauksena olo olisi ollut kuin rekan alle jääneellä supikoiralla sekä silmäpussit kuin Jari Porttilalla, mutta ei nyt. Outo juttu, mutta näin se vaan menee. Se on varmasti jokin psykologinen juttu. Onneksi ihmisellä on kuitenkin lomaa ja sitä kautta normaalista poikkeavaa pirteyttä. Olinkin jo aamulla yhdeksän aikaan kuntosalilla ja tämän jälkeen virtaa riitti edelleen. Niinpä kävin kaivamassa fillarin kellarin uumenista ja lähdin pienelle lenkille. Se oli kuitenkin virhe, sillä pyörätiet oli todella liukkaita hiekoituksesta huolimatta. Olin matkassa ilman kypärää ja mietinkin liukastellessani, että kohta on pää halki tai vähintään jokin raaja poikki. Pipo ei nimittäin paljoa pehmennä iskua kadun pintaan. Sehän tästä olisi vielä puuttunut. Onneksi ei tapahtunut mitään ja pääsin omin jaloin takaisin kotiin.


Yksi asia mikä näissä lomissa on kuitenkin parasta, päiväunet. Voi ottaa ihan rauhassa päikkärit kenenkään häiritsemättä. Tietenkin pienin varauksin, sillä koskaan ei tiedä minkä kuningasajatuksen kissa saa.

Miksi aina minä?

Välillä tuntuu siltä, että miksi aina minä. Ymmärrän kyllä, kun paljon tekee niin paljon sattuu, mutta joskus voisi olla sattumatta. Se ei olisi paljoa pyydetty, mutta kun vaan tietäisi keneltä pyytää.


Noh, kaikkihan alkoi tällä kertaa siitä, kun viikonloppuna ajelin ihan rauhassa päästöskandaalin ryvettämällä peltilehmällä kohti työmaata. Räntää oli satanut koko yön ja sitä oli aamuyöstä tien pinnassa niin paljon, että vähempikin olisi riittänyt. Suomen yksi pääväylistä, eli nelostie oli kunnoltaan myös sen mukainen. Sohjo liukkautta riitti niin, että niska oli aivan jumissa ja kieli kramppasi keskelle suuta jo muutaman kilometrin ajon jälkeen. Aura-autokuski nukkui ilmeisesti ruususenunta vielä siinä vaiheessa vaikka turvallisuus syistä auran olisi pitänyt liikkua jo. Noin puolessa matkassa se sitten tapahtui. Yksi auramies, tai miksei nainenkin oli kuitenkin herännyt ajoissa auraamaan erästä sivutietä ja oli ilmeisesti epähuomiossa työntänyt sellaisen sohjomuurin käyttämäni tien ajokaistalle. Tottakai se oli juuri sillä puolella tietä millä ajon. Huomioin kyllä kyseisen sohjokasan kaistalla, mutta uskoin kulkuneuvon ylittävän sen vaivatta, mutta eipä ylittänytkään. Ääni oli sellainen kohaus ja pieni nykäisy. Toisin sanoen tiesin sohjokasan ottaneen auton pohjaan. Nykyautojen pohjat ovat suojattu erinäköisillä muovilevypaloilla. Pöydällä kyseinen ratkaisu on varmasti tuntunut hyvältä, mutta todennäköisesti suunnittelija ei osannut ottaa huomioon sitä, että jos joku "aurahenkilö" auraisi valtatielle sohjomuurin johon joku valopää sitten ajaisi tällä hänen suunnittelemallaan kulkuneuvolla sata kilometriä tunnissa, niin mitä sitten tapahtuisi. Raskas lumi-räntä-sohjo teki tehtävänsä, muovinpalat vaan lentelivät ja puolen pohjan kokoinen pala repsahti irti kiinnikkeistään osittain. Siellä se alla sitten raahautui mukana työmaan pihaan asti. Kurkkasin vasta siinä vaiheessa auton alle ja muutaman sivistyssanakirjaan sopimattoman voimasanan saattelemana totesin tilanteen.


Työpäivän jälkeen tuumailin, että millä h*lvetillä minä kiinnittäisin sen niin, ettei se irtoaisi kotimatkalla kokonaan. Jouduin toteamaan, ettei se onnistuisi millään. Siinä vaiheessa v-käyrä alkoi olemaan niin korkealla, että ihan sama, irtoaa jos irtoaa. Kotiin päästyäni muovilevy repsotti edelleen samoilla sijoillaan, joten ratkaisu oli ollut oikea. Pihinä miehenä ajattelin asentaa itse suojan takaisin paikalleen ja siinä köntätessä perse pitkällään auton vierellä naapuri saapui paikalle. Hän ohjeisti minua välittömästi tekemään valituksen tien huollosta vastaavalle ja vaatimaan korvauksia. Ajattelin mielessäni hetken, että tule itse könttäämään tänne auton alle ja mieti sitten riittääkö sinulla vielä energiat tekemään valitusta asiasta, josta sinulla ei ole minkäännäköisiä todisteita. Ainoa todiste on kiinnikkeistä irti oleva pohjalevy.


Nyt on pohjalevyt paikallaan, vaikka se olikin revennyt vähän sieltä sun täältä, mutta valitusta en tehnyt naapurin ohjeistuksesta huolimatta. Sitä vaan, että vaikka kuinka yrittää olla koheltamatta niin aina sitä vaan sattuu ja tapahtuu. Ihme juttu?!?

Ystävyys!

Miehisiä ajatuksia ystävyydestä!


- Ystävyys on kuin auton jakohihnan vaihtoväli. Se katkeaa, jos laiminlyöt sen.


- Ystävyys on kuin housuun kuseminen julkisella paikalla. Jotkut voi nähdä sen, mutta vain sinä tunnet lämmön.


- Ystävän tapaaminen on kuin kalastusreissu. Mitään ei tullut, mutta mukavaa oli.


- Ystävän ja oluen erottaa siitä, että ystävä ei kuseta.


- Miehellä on kahdenlaisia ystäviä. Sellaisia joiden kanssa käydään kaljalla ja sellaisia joiden kanssa ei.


- Hädässä ystävä tunnetaan, tai tietenkin riippuen hädästä.


- Voiko mies ja nainen olla oikeasti ystäviä? Ei voi, jollei mies ole "Jari Sillanpää".


- Vaimon mielestä avioparit ovat toistensa parhaita ystäviä.


- Ystävyys ei ole perinnöllinen autoimmuunisairaus vaan tietoisten valintojen seuraus.


- Mies voi tehdä ystävän kanssa mitä vaan ja vaimon kanssa jotain vaan.


- Miehille ystävänpäivä on päivä muiden joukossa.

Perjantaipullo korkattu!

Perjantaipullo korkattu, vaimon käskystä! Jos ihan tarkkoja ollaan niin pullo oli tölkki. Edellis viikonloppuna vietetyn saunaillan jäljiltä oli jäänyt vajaa olutlaatikko kaunistamaan keittiön sisustusta. Minua oli huomautettu kyseisen laatikon sopimattomuudesta keittiön sisustukseen jo muutamaan otteeseen viikon aikana, mutta tarmoa sen siirtämiseen ei ollut löytänyt. Tänään sitten töistä kotiin tullessani ei ollut enää vaihtoehtoja. Vaimon ilme ja äänen painotus kertoivat kaiken, "NYT HETI"!


Hetken aikaa mietin, että mihin minä sen änkeisin. Kodinhoitohuoneeseen tottakai, mutta samalla sisälläni välähti jotain alkukantaista, olut pitää olla aina kylmää. U-käännös ja ei muuta kuin kulku takaisin kohti keittiötä. Laatikossa oli ainoastaan kuusi olutta, joten ne mahtuisivat hienosti jääkaappiin. Laittaessani ensimmäistä oluttölkkiä kylmettymään jääkaapin ylähyllylle niin tapahtui jotain. Tölkki sai jotenkin rimpuiltua itsensä otteestani irti ja tipahti suoraan jääkaappipakastin yhdistelmän alaoven kahvaan. Tölkki repesi ja lähti pyörimään pitkin lattiaa samalla suihkuttaen olutta ympäriinsä sellaisella paineella ettei mitään rajaa. Olutta oli niin paljon lattialla, seinillä ja katossa, että epäilin jo nähneeni harhoja ja 0,33 litran tölkki olisikin ollut viidenlitran tynnyri. Hetken katsoin lainehtivaa lattiaa ja mietin, että voi s**tana +1000 muuta painokelvotonta sanaa?!? Samantien selän takaa kuului uudet toimintaohjeet, "jaa, ajattelit sitten pestä koko keittiön". Noh, ei muuta kuin moppi kauniiseen käteen ja moppaamaan. Nyt kun verenpaineet on laskeneet suunnilleen normaalitasolle niin voin suositella, kannattaa suorittaa asunnon pintamateriaalien esipesu aina oluella ja sen jälkeen vasta pesuaineilla. Sillä tavalla saa uskomattoman kiillon kaikille pinnoille. Voi p*rkele sanon minä. Miksei mikään voi mennä joskus kohtuudella?!?