lauantai 31. joulukuuta 2016

Hyvää uutta vuotta!

Uuden vuoden kunniaksi ajattelin pukeutua vanhaa vuotta kunnioittaen klovniksi ja lähteä metsästämään pokemoneja. No okei, jospa en nyt kuitenkaan. Hyvää uutta vuotta itse kullekin :)

perjantai 30. joulukuuta 2016

Postilaatikon räjäytys!

Vaimon kanssa päätettiin, tai oikeastaan vaimo päätti, että tänä vuonna meille ei hankita yhtään rakettia, sillä me ollaan ihan kahdestaan koko viikonloppu ja kummallakaan ei riitä intoa lähteä ulos pakkaseen raapimaan tulitikkuja. Sen sijaan järkevintä olisi satsata nakkeihin ja perunasalaattiin. Niiden kanssa ei tule kylmä, eikä lähde näkö. Toisaalta tuo joulu näkyy vielä vyötäröllä sen verran, että taidanpa itse jättää nekin väliin ja satsata hyvinvointiin. Eli hyvää leffaa ja sohvaperunointia koko uudenvuoden ajan. Mutta toisaalta, eihän kukaan jaksa koko viikonloppua istuskella sohvalla ja katsoa elokuvia, varsinkaan jos ne sattuu olemaan huonoja. Oikeastaan olisi kiva satsata laatuaikaan vaimon kanssa kerrankin kun on mahdollisuus ja ehdotella hänelle kaikenlaista yhteistä tekemistä, sellaista mitä miehet nyt vaimoilleen yleensä ehdottelevat. Esimerkiksi lautapelien pelaamista, Afrikan tähteä ja kimbleä kahdestaan. Vaimo olisi varmasti tällaisesta innoissaan ja odottaisi malttamattomana jo seuraavaa kahden keskistä viikonloppua. Tuollaisten pelien pelaamisessa on tietenkin olemassa riskinsä, mitä jos häviän?!? Tällaisena kilpailuhenkisenä kaverina sellainen alkaisi todennäköisesti v*tuttamaan aikalailla raakasti ja koko uudenvuoden vastaanotto olisi pilalla.
Onpas vaikeaa. Mitenköhän sitä oikeasti juhlistaisi tätä vuoden vaihtumista?. Pitäisiköhän sittenkin käydä ensiksi alkossa ja sen jälkeen pommikaupassa. Tämän jälkeen hieman rohkaisua ja naapurin postilaatikko taivaan tuuliin. Siinä olisi kyllä menoa ja meininkiä, vähän niin kuin ennen vanhaan. Ainoa ongelma siinä olisi se, että olen yli neljäkymppinen ja jos sattuisin jäämään siitä kiinni niin tulisi varmasti elämäni suurin morkkis. Minulla on siitä jo oikeastaan kokemustakin. Pari vuotta sitten vanhempi poika lähti kaverilleen yökylään. Lähtiessään huikkasin hänelle huumorilla, että muistakaa sitten räjäyttää naapurin postilaatikko. Pari päivää tästä kuuntelin pojan kaverin naapurin huutoa siitä, kun pojat olivat räjäyttäneet heidän postilaatikossaan jonkin pommin ja edellispäivänä hakematta jäänyt posti oli tuhoutunut tämän vandalismin johdosta. Silloin päätin, että en anna enää minkäänlaisia elämän ohjeita pilke silmäkulmassa.

torstai 29. joulukuuta 2016

Kallis selfie!

En tiedä kumpaa syyttäisi, vaimoa vai äitiä. Eilen minulle muistui yht'äkkiä mieleen, että voihan p*rseensuti, äidillänihän on syntymäpäivä ja minä olin melkein unohtanut sen. Onneksi päivä oli vielä nuori ja muutenkaan ei ollut kiire, joten ei muuta kuin kiireellä lahjan ostoon. Kukkia ja suklaata, niistä ne naiset tykkää, tai niin minä olen itselleni aina uskotellut. Helppoa ja simppeliä, ei tarvitse sen suuremmin päätänsä vaivata. Tämän jälkeen puhelu isälle, että ovatkohan he mahdollisesti kotona, sillä olisin saapunut vierailulle vähän niin kuin sillai yllätyksen omaisesti ja keittyisikö äidin syntymäpäiväkahvit. Isä oli hetken hiljaa ja tokaisi, ne syntymäpäivät ovat vasta huomenna, mutta kahvit kuulema keittyisi siitä huolimatta. No niinpä tietenkin. Täytyy kyllä sanoa, että hieman nolotti ja tunnelman keventämiseksi tiedustelin isältä siinä samalla, että onko tällainen syntymäpäivien päivämäärien unohtelu ainoastaan miehinen ominaisuus, vai onko tässä pikemminkin kyse jostain suvun mukanaan tuomasta syntymäviasta? Kuulema miehinen ominaisuus, joka korostuu sukupolvien myötä.


Tänään aamulla nukutti oikein makeasti ja yllätys yllätys, kiirehän siinä tuli. Olin luvannut mennä äidin syntymäpäiville heti aamusta ja tämän lisäksi työhommat painoivat päälle. Olin jo aikeissa siirtää syntymäpäivä kekkereitä viikonlopulle, kun vaimo puuttui peliin. Vaimolla oli omat kiireensä ja hän ei ehtinyt lähteä mukaan, mutta hän sanoi minulle, että nyt kyllä menet kerran olet luvannut. Noh, eihän siinä auttanut muuta kuin edellispäivänä ostettu lahjat kainaloon ja menoksi. Perille päästyäni minua odotti jumalainen näky. Pöytä täynnä kakkua, pullaa, keksiä ja suklaata. Joulunjälkeinen painonhallinta projektini loppui kuin seinään. Eihän se nyt haittaa, jos hieman maistelee kaikkea, sillee vain kertaluonteisesti. Siinähän se aika sitten vierähti herkkuja maistellessa ja rupatellessa kunnes katseeni osui seinällä olleeseen kelloon. No voi p*rkele, nyt on oikeasti kiire. Ei muuta kuin vielä kerran nopeat onnentoivotukset, pahoittelut kiireestä ja pompulla autoon. Kotimatka sujui siihen asti hyvin, kunnes tuli valtava välähdys. Se ei ollut meikäläisen älynväläys vaan tienpientareella olleen poliisin kamera-auton salamavalo. Siinä vaiheessa puristin rattia rystyset valkoisena ja manasin kuin lappalainen. Tämä on niin meikäläisen tuuria, kunnon Aku Ankka koko mies. Miksei koskaan voi mennä kohtuudella, edes yhden kerran. Kotiin päästyäni soitin vaimolle, että taisi tulla melkoisen kallis selfie. Noh, kuin kaupan päälle vaimo alkoi räpättämään meikäläisen hurjastelusta. En sitten keksinyt muuta puolustusta kuin sen, että en minä hurjastellut, ajoin vain normaalia ripeämmin ja epähuomiossa nopeus kasvoi liian suureksi. Ja sitä paitsi, jos olisin tehnyt niin kuin aamulla ensimmäiseksi ajattelin niin nämäkin sakot olivat jääneet tulematta, mutta mitäpä sitä poika ei tekisi, että saa äitinsä onnelliseksi. Toisin sanoen, nämä sakot oli vaimon vika vaikka minä siitä kärsinkin.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Luontodokumentti!

Meillä on kaksi televisiota, joista molemmat on melkoisen aktiivisessa käytössä. Tämähän johtaa tällaisessa kuuden hengen taloudessa aika-ajoin pieniin mielipide-eroihin, varsinkin olohuoneen television osalta, että mitäs milloinkin katseltaisiin. Näistä syistä meidän talous siirtyi muutamia vuosia sitten tallennus aikaan ja sen jälkeen jokainen on pystynyt katsomaan lempiohjelmaansa silloin kun se parhaiten sopii. Meidän nuoriso-osastolla on jokaisella omat suosikkinsa. Tämän lisäksi vaimo katsoo omia suosikkejaan. Itse katselen televisiota melko vähän, sillä minulla ei ole mitään varsinaista lempiohjelmaa mitä seuraisin, vaan katson yleensä sitä mitä sieltä sattuu sillä hetkellä tulemaan.

Tänä aamuna laitoin television valmiiksi päälle ja menin keittämään aamukahvia. Tykkään nimittäin yleensä katsoa televisiota aamukahvia juodessani. Sellaista kanava surffailua ja teksti-tv:n selailua, että mitäs yön aikana on maailmalla tapahtunut. Palatessani kahvikupin kanssa takaisin olohuoneeseen totesin, että kissakin oli näköjään löytänyt oman suosikki ohjelmansa. Edellis aamuna se tuijotti vastaavaa ylen luontodokkaria silmät tapillaan ja tänä aamuna oli sama juttu. Noh, eihän siinä viitsinyt paljoa kanava surffailua harrastaa, saatikka teksti-tvtä selata, kun toinen katsoo lempiohjelmaansa. Täytyy varmaan laittaa jatkossa näitä luontodokumenttejakin tallennukseen niin pysyy Miisu-kissa tyytyväisenä.





tiistai 27. joulukuuta 2016

Onko elämää joulun jälkeen?

Jotenkin helpottunut olo, kun joulu on ohi. Mukava arki palasi ja joulu on muisto vain. Joulusta muistuttaa enää vain erinäisten jouluruokien rippeet jääkaapissa ja se niin käyttömukavaksi osoittautunut ensimmäinen tekokuusi, joka seisoo edelleen tanakkana keittiön nurkassa odottamassa loppiaista. Joulu itsessään oli oikein mukavan rauhallinen. Hyvää ruokaa, suklaata, lahjojen avaamista, suklaata, joulusaunaa useampaan kertaan, suklaata ja sitten vähän lisää hyvää ruokaa, niin ja jälkiruoaksi tietenkin muutama pala suklaata, sillä meikäläisen heikko ja makean himoinen luonne ei pystynyt niitä vastustamaan.
Onneksi tätä "joulurallia" ei oikeasti kestänyt kuin nämä kolme päivää, sillä pitempiaikainen ylensyönti olisi vääjäämättä edistänyt meikäläisen ruumiinrakenteen muuttumista entistä lähemmäksi tätä pandan suklaatehtaan mannekiini pandaa. Tänä aamuna päätin ihan pakostakin normalisoida ruokatottumusta jouluun verrattuna ja syödessäni aina niin terveellistä aamupuuroa marjojen kera elimistö alkoi heti protestoimaan, että missäs se kinkkusiivu sinapilla oikein viipyy, toisin sanoen jäi nälkä puurosta huolimatta. Iltapäivällä raejuustosalaattia syödessäni, tai paremminkin sen syönnin jälkeen nälkä oli jopa pahempi kuin ennen salaatin syönnin aloittamista. Ilmeisesti elimistölle oli jäänyt joulumoodi päälle, eli ylensyönti oli tehnyt tehtävänsä. Syönnin lisäksi joulun teemana meikäläisellä oli liikkumattomuus, jos ei sohvan ja jääkaapin välillä juoksemista lasketa.



Tätä silmällä pitäen päätin tänään aamulla tehdä pienen happihyppelyn hiihdon muodossa, vähän niin kuin sillee elimistön herättelyä tuollaisen useamman päivän lepäilyn jäljiltä. Jotenkin tuntui, että joku oli jyrkentänyt joulunaikaan niitä ylämäkiä ja se muutaman kilometrin lenkki tuntui pidentyneen ainakin puolella edellisestä kerrasta. Hiihtämään lähtiessäni ajattelin tehdä pidemmän lenkin mitä loppupelissä pystyinkään. Täytyy vaan todeta, että liikkumattomuus ja ylensyönti ei tee ihmiselle hyvää, ainakaan tälleen äkistään. Ainut asia millä en itseäni tänään rangaissut oli vaaka. Muutenkin hieman vaikea ensimmäinen arkipäivä niin psyyke ei olisi välttämättä kestänyt ylensyönnin ja ennen kaikkea suklaan tekemiä muutoksia puntarin näytöllä. Noh, minä tiedän, että elimistö odottaa jo tulevaa viikonloppua ja uudenvuoden vastaanottoa, eli nakkeja ja perunasalaattia, mutta taidanpa tehdä sille oharit ja jättää ne väliin. Ei ole helppoa tämä keski-ikäisen ja helposti kiloja keräävän miehen joulun jälkeinen elämä, mutta jospa tämä tästä.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Mitä joulu on?

Joulu saa aikaan ihmeitä, se saa aikaan myös murheita. Toisille joulu on sotaa, toisille rauhaa. Joulu on muistamista, toisille se on unohtamista. Se on antamista, se on saamista. Joulu on vuoden pimeintä aikaa, mutta silti täynnä valoa. Osalle se on perheen keskinäistä aikaa, joillekin se on yksinäisyyttä. Joulu on yltäkylläisyyttä, toisille se on nälkää. On kuitenkin yksi asia mitä toivoisin, se on hyvä tahto. Pitäkää toisistamme huolta.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kauppareissu!

On se vaan kiva, kun päivittäistavarakauppa on melko lähellä. Eilen ajattelin käydä siellä reippaana kävellen, sillä keli oli mitä mainioin ja ostettavana ei ollut kuin kaksi purkkia maitoa. Toisin sanoen hyötyliikuntaa parhaimmillaan, kevyttä ja mukavaa. Kaupan ovelle päästyäni puhelin soi ja kukapas muu, kuin aina niin rakas tyttäreni sieltä soitti. Hän oli saanut tehtäväkseen antaa "pikku" lisäyksiä ostoslistaan joita hänelle ja äidilleen oli mieleen heti kotoa poistumiseni jälkeen tullut. Siellä minä sitten seisoin kassajonossa ostoskärryt tavaraa täynnä ja kiroilin tätä äkillistä kuntoiluinnostustani. Voin kertoa, että kotiin päästyäni lihavalla miehellä oli ihan älytön hiki ja kädet arviolta kymmenen senttiä pidemmät.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Tyttöystävä!

Lapset ne vaan kasvaa vaikkei haluaisikaan. Tässä nyt kävi niin, että ei oikein itsekään tiedä miten tähän kaikkeen suhtautuisi. Vanhimmainen poika nimittäin ilmoitti tässä viikolla minulle, tai oikeastaan hänen äitinsä ilmoitti, että hän tuo tyttöystävänsä meille viikonlopuksi yökylään, Nuori naisenalku on kotoisin toiselta paikkakunnalta ja tällainen järjestely on kuulema järkevin. Vai että toiselta paikkakunnalta, miten nämä nykynuoret toisiansa oikein bongaa. Ilmeisesti jostain instagramista, facebookeista ja mitä näitä muita nyt olikaan. On pojalla ollut aikaisemminkin tyttöystävä, mutta se oli vähän sellainen suhde, että en nähnyt sitä tyttöä kuin vilaukselta jossain koulun kevätjuhlassa. Omassa nuoruudessa ensimmäiset kosketukset vastakkaiseen sukupuoleen olivat saman koulun tytöt. En minä olisi edes uskaltanut lähestyä muilta paikkakunnilta olevia tyttöjä. Enhän minä edes tiennyt, että puhuivatko he samaa kieltä. Kaukaisia ja sitä kautta vaarallisen oloisia ilmestyksiä. Meikäläisen ensimmäinen tyttöystävä oli saman luokan tyttö. Nimeän enää muista, mutta onhan se ymmärrettävää, sillä olin silloin kahdeksan vuotias, eli siitä on nyt yli kolmekymmentä vuotta aikaa. Kaunista nuorta rakkautta, mutta jollain tapaa traumatisoivaakin. Sillä kesken toisen luokan tämä tyttö muutti pois, ihan Amerikkaan asti. Se oli kova paikka nuoren miehen elämässä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun mielessäni oli vain yksi kysymys, miksi. Nykyäänhän sellainen tilanne olisi monta kertaa helpompi, sillä on kaikki nämä facebookit, skypet ja muita näitä etäsuhteita helpottavia applikaatioita. Siihen aikaan ei ollut kuin sairaan hitaasti kulkeva posti ja savumerkit. Siihen se meidän kaunis rakkaustarina sitten kaatui. Surulliset hyvästit ja se oli sitten siinä. Ei enää mitään yhteyttä koskaan.


Eihän tässä kaikessa olisi muuten mitään, mutta sitä minä vaan mietin, että miten päin minun pitäisi sitten olla kun se tyttö saapuu meille. Voinko olla niin kuin normaalisti kotona olen, vai pitääkö minun esittää vakavaa, vastuullista ja muutenkin järkevän oloista vanhempaa. Voi helevettiläinen, tällaiset uudet tilanteet ovat äkkiseltään hieman haastavia. Muistan, kun silloin aikoinaan meikäläistä jännitti niin vietävästi, kun ensimmäistä kertaa menin tapaamaan silloisen tyttöystäväni vanhempia heidän kotiinsa. Kaikki siitä tapaamisesta oli kuin sellaista sumua, sillä olin aivan lukossa ja se ei helpottanut yhtään, kun hänen isänsä älyytti minua kaikennäköisillä vakavilla kysymyksillä, ja todennäköisesti ihan tahallaan. Toivottavasti tätäkin tyttöä jännittää, niin hän ei välttämättä silloin rekisteröi meikäläisen hölmöyttä. On tämä vaan niin vaikeaa ja kaikenlisäksi tuollaiset 16 vuotiaat nuoret ovat jo sen ikäisiä, että heitä kiinnostaa muukin kuin pelkkä pussailu ja kädestä kiinni pitäminen. Täytyy varmaan usuttaa vaimo keskustelemaan pojan kanssa "niistä" asioista, sillä äidit ovat sitä varten. Se käy heiltä jotenkin paljon luonnollisemmin. Toki onhan nämä valistuskeskustelut käyty meidän taloudessa jo aikoja sitten, mutta onhan se hyvä muistuttaa siitä vastuullisuudesta. Kaiken kaikkiaan hieman haastava tilanne, mutta näin miehenä hieman helpompi kuin se, että meidän tytöt tuovat ensimmäisen poikaystävän näytille. Ehkä tämä toimii hyvänä harjoitteena sitä tilannetta silmälläpitäen. Tyttäret ovat kuitenkin aina isin tyttöjä ja heistä luopuminen on todella kova paikka.

torstai 15. joulukuuta 2016

Mihinkä se aika häviää?

No niin, kun vuosi alkaa olemaan lopuillaan niin on hyvä summata kulunut vuosi pakettiin. Vuoden kohokohta on ehdottomasti nuorimman pojan ripille pääsy. Siellä minä istuin heinäkuun helteellä kirkossa konfirmaatiota seuraten kauluspaita hiestä märkänä ja kravatti vinossa. Kirkon ilmanvaihto oli ilmeisesti kytketty jonkin korkeamman voiman toimesta pois päältä ajatuksella kärsikää te syntiset ihmistaimet. Puolentoista tunnin piina jäi jotenkin elävästi mieleen, mutta tärkeintähän siinä kaikessa oli, että poika sai kuin saikin naimaluvan ja joitain muita kirkkoon liittyviä oikeuksia.


Toinen ehdoton hittimuisto on, kun vaihdoin itse kesärenkaat meidän autoon. En nimittäin muista milloin viimeksi olisin sen tehnyt, siitä on vuosia. Normaalisti olen teetättänyt sen jollakin rengasliikkeellä tai rekrytoinut nuorimman tai vanhimman pojan siihen. Nyt tilanne oli se, että talvella suoritetun auton vaihdon jäljiltä renkaat olivat meidän varastossa, eikä rengashotellissa niin kuin tällä hetkellä. Tämän lisäksi poikia ei näkynyt mailla eikä halmeilla ja kumpikaan ei vastannut yli tuntiin meikäläisen "no niin jompi kumpi renkaanvaihtoon sieltä" whatsappin perheryhmä viestiin. Pakko oli itse tsempata ja vaihtaa ne, kun juhannus lähestyi jo kovaa vauhtia ja ei enää kehdannut ajaa niillä talvirenkailla. Talvirenkaat pitävät nimittäin sellaisen metelin varsinkin kuivalla kesä asfaltilla, että naapuritalon mummotkin kääntyivät katsomaan kun ajoin heistä ohi.


Kolmas asia mikä tuli mieleen on karaoke esitys. Minä vanha suihku sopraano vetäisin paikallisessa ravintolassa lonkalta Jaakko Tepon Hilma ja Onni kappaleen. Katkeran miehen tilitys siitä, kun kylän kravattisonni Laukkanen vei Onnilta Hilman. Meikäläisellä on jotenkin traumaperäinen suhde tähän Jaakko Teppoon. Muistan aina kun pienenä poikana joskus 80-luvun puolen välin jälkeen lähdin vanhempieni kanssa johonkin reissuun niin isä laittoi heti alkumatkasta fiat unon kasettimankkaan Jaakko Tepon c-kasetin soimaan ja se soi sitten koko rahan edestä. Automaattisella puolenvaihdolla varustettu mankka soitti sitä yleensä siihen asti kunnes oltiin reissusta takaisin kotipihassa. Yhden kerran käytiin lapissa asti ja voin kertoa, matka oli pitkä.


Siinäpä ne oli lyhykäisyydessään, vuoden hittimuistot. Toki tein minä muutakin, kävin esimerkiksi kesällä kaksi kertaa virvelöimässä. Siitä ei jäänyt muuta kuin paska maku suuhun. Sinne minä veneellä lähdin järvelle uusine siimoineni ja terotetuin koukuin, mutta ei sieltä tullut kalan kalaa, eikä ollut nykyn nykyä. V*tuttaa oikeasti vieläkin, ei antanut Ahti yhtään antimiaan. Kolmatta kertaa en enää viitsinyt lähteä yrittämään. Sen verran vielä tästä kuluneesta vuodesta, että menipä se nopeasti. Näin vanhemmiten tuo ajankulku on tuntunut vain kiihtyvän. En tiedä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että tämä aina tapetilla oleva kasvihuoneilmiö on osasyyllinen siihen.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Miehen joulu


Joululahja hankinnat hyvällä mallilla, kyllä. Piparit leivottu, tottakai. Jouluruoat tehty valmiiksi pakastimeen, jo vain. Jouluverhot ripustettu, kaksi viikkoa sitten. Joulukyntteliköt ovat ikkunalla, joo. Joulukoristeita viritelty sinne sun tänne, ihanaa. Joulukuusi hankittu, minä valitsin ja mies oli mukana. Joulutortut paistettu, moneen kertaan. Ai niin, tässä oli osa vaimon jouluvalmistelulistasta.


Itse olen jäänyt jouluvalmisteluissa vähän niin kuin lähtötelineisiin. Olen toki joutunut osallistumaan siihen kaikkeen hieman pakonomaisesti olemalla mm. makutuomarina. Onko nämä hyvät jouluverhot? Joo on ne tosi kivat, oikeasti. Tämän jälkeen vaimo pitää pienen tuumaustauon ja toteaa, en minä näitä laitakaan vaan nämä. Sitä minä mietin mitä varmasti moni muukin mies, miksi nainen edes kysyy, kun sillä miehen mielipiteellä ei ole oikeasti mitään merkitystä, varsinkaan verhojen valinnassa. Olen ollut myös oikeasti makutuomarina. Maista miten ihania joulutorttuja! Voi h*lvetti, että se luumuhillo osasi olla kuumaa! Joskus tuntuu, ettei se luumuhillo jäähdy edes pakastimessa, ja miksi sellaisia tulikuumalla luumuhillolla varustettuja torttuja pitää edes maistattaa tälläiselle herkkujen perään olevalle miehelle. Ei minulla ole aikaa, eikä varsinkaan malttia jäähdyttää niitä puolta tuntia.


Yksi kysymys tässä joulua lähestyttäessä on kuitenkin noussut vaivaamaan vaimon muuten niin valmiiksi harkittua jouluvalmistelulistaa. Mitä minä, eli hänen aina niin rakas aviomies haluaisin joululahjaksi? En mitään vastaus ei käy ja sukat ovat liian vaatimaton lahja, ne vaihtoehdot on jo kokeiltu. Jos totta puhutaan niin en minä en osaa vastata tuohon kysymykseen edelleenkään, vaikka vaimo aloittikin sen kyselyn varmasti jo kuukausi sitten. Sen lisäksi, että minun pitää keksiä hänelle lahja niin minun pitäisi keksiä se vielä itsellenikin, jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmää. Sitä paitsi minulle ne sukat olisivat riittävä ja ennen kaikkea tarpeellinen lahja. Vai onko se niin, että vaimo ei itse haluaisi itselleen mitään sellaista lahjaa. Siis jos minä toisin hänelle suunnilleen samaa sarjaa näiden sukkien kanssa olevan lahjan niin hän olisi pettynyt siihen, ei tietenkään julkisesti vaan mielessään. Niinpä, tämä helpotti kummasti. Miksei joululahjojen saannissa voisi olla yksinkertaisesti yläikärajaa, esim. 18 vuotta. Sitä vanhemmat saisivat nauttia ainoastaan joulurauhasta, lapsien ilosta, hyvästä ruoasta ja yhdessäolosta. Jos joku vanhempi haluaisi jonkin lahjan niin hän saisi ostaa sen itse itselleen niin siitä tulisi kerralla sellainen mieluisa ja itseä tyydyttävä.


Missä vaiheessa tästä joulusta on tullut tällainen henkinen työmaa? Kaikesta huolimatta, hyvää joulun odotusta itse kullekin tasapuolisesti.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Pikkujoulut!





Sanotaan, että pikkujoulut ovat vaarallista aikaa. Itsellä oli viikonloppuna vuoden ensimmäiset ja samalla viimeiset pikkujoulut. Loppusaldona juhlista minulla ei tullut muuta kuin huono olo, vaikka mahdottoman hauskaa olikin. Huono olo on tietenkin itsessään vaarallista, sillä sehän on merkki siitä, että illan aikana on tullut nautittua liikaa kuperkeikkamehua. Sen olen pistänyt viime vuosina merkille, että tällaisella keski-ikäisellä miehellä liiallinen alkoholin nauttiminen ja siitä seuraava krapula ei jää siihen yhteen päivään. Tänään juhlista on pari päivää aikaa ja aamulla olo oli edelleen "ei normaali". Jotenkin turhauttavaa touhua, joten päätin käydä kuntosalilla vetäisemässä sellaisen kevyen hikijumpan ja TSADAA, olo oli sen jälkeen kuin uudelleen syntyneellä ihmislapsella. Se jäi kuitenkin vielä päälle, että ei ikinä enää alkoholia, mutta se on varmasti vain terve itsesuojeluvaisto. Sillä alkoholin nauttiminen ei ole millään tapaa terveellistä hommaa ja elimistö ilmoittaa sen tuolla tavalla. Niinpä niin, kunnes seuraavan kerran sitten taas, mutta siitä pidän huolta, että ei enää tänä vuonna.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Tekokuusi!

Mistä tietää, että on tullut vanhaksi? Noh, siitä kun ei jaksa enää käydä varas...eikun hankkimassa oikeata joulukuusta vaan ostaa tekokuusen. Aina olen ollut sitä mieltä, että oikea sen kuusen pitää olla, mutta niin se aika vaan vääristää mielipiteitä ja periaatteita. Oikea kuusi on tietenkin aina se paras vaihtoehto, mutta on se niin pirun työläs. Varsinkin kun itse on aina käynyt kaatamassa sen suvun mailta ja raahannut sitten autolla kotiin havunneulaset varisten. Pari viikkoa se pudottelee neulasiaan olohuoneen nurkassa, kunnes loppiaisena sen virka on tullut täyteen. Sen jälkeen sitä sitten miettii, että miten sen saisi mahdollisimman vaivattomasti asunnosta ulos. Yleensä tässä vaiheessa se pudottaa puolet neulasistaan olohuoneen ja ulko-oven väliselle matkalle, vähän niin kuin kostoksi. Loput se pudottaa sitten kerrostalon porraskäytävään ja niitä löytyy vielä juhannuksenakin joka paikasta. Toinen vaihtoehto on tietenkin tunkea se kapeasta parvekkeen ovesta parvekkeelle ja viskata sieltä alas, mutta meikäläisen tuurilla se osuisi kuitenkin jotain pihalla liikkuvaa jalankulkijaa päähän ja siitähän se soppa vielä syntyisi. Olisi se siistiä sitten selitellä ensiksi poliisille ja sitten vielä taloyhtiön yhtiökokouksessa, että miksi minä heitin naapurin Mattia joulukuusella.


Joka tapauksessa, sanoin tuossa muutama päivä sitten vaimolle sillee ihan varovasti, että olin miettinyt tekokuusen hankkimista meille. Hän katsoi hetken minua hieman kieroon ja ei oikein osannut sanoa asiaan mitään. Perustelin hänelle tekokuusen hankinnan sen vaivattomuudella. Tänään hän sitten aamupalapöydässä sanoi, että on kallistunut myös tekokuusen kannalle, mutta se pitää olla sitten sellainen silmää miellyttävä. Mietin siinä vaiheessa, että silmää miellyttävä joulukuusi maksaa todennäköisesti pienen omaisuuden, mutta itsepähän tämän aloitin, joten enää ei voinut perääntyä. Aamupalan syötyäni lähdin vaimon kanssa kuusen hankinta reissulle, eli paikalliseen liikkeeseen jossa näitä joulun ilostuttajia oli kaupan. Kaupassa oli yksi kuusi näytillä ja vaimo sanoi heti, että tuo näyttää sellaiselta minkä hänkin kelpuuttaa. Varovasti katsoin hintalappua ja hämmästyksekseni se ei maksanut kuin vajaat kolmekymppiä. Ei muuta kuin laatikko kainaloon ja takaisin kotiin. Ajattelin, että olipa vaivatonta ja nopeaa. Tämän lisäksi kotona sanoin vielä vaimolle, että eikös olekin mukavaa, kun hänen ei tarvitse heti alkaa imuroimaan, kun kuusi on tuotu sisälle. Ai ei vai, se oli kuulema minun vuoro imuroida koko asunto, vaikkei lattialla yhtään havunneulasta lojunutkaan villakoirien seassa. Niinpä niin, kotona on niitä miesten töitä ja sitten näitä yhteisiä töitä. On se niin väärin, vaikka se on kuulema ajan mukanaan tuomaa tasa-arvoa. Kuuseen olen kuitenkin tyytyväinen, siis tekokuuseen. Hyvästi jouluinen kuusen tuoksu, mutta tervetuloa vaivattomuus.

torstai 8. joulukuuta 2016

Painonhallinta!

On se niin väärin! Nuorempana sitä sai syödä vaikka hevosen ja se ei näkynyt missään. Nykyään meikäläisen ei tarvitse nähdä kuin hesburgerin hampurilaismainoksen niin paino nousee kilolla. Ei ole helppoa tämä keski-ikäisen miehen elämä. Tuon tuosta saa kuulla vaimonkin suusta, että osta uusia vaatteita, kun näyttää tuo t-paita taas kutistuneen pesussa. Josta tuli mieleen, että pesukoneethan ovat melkoisen pirullisia laitteita. Sen lisäksi, että ne kutistaa meikäläisen vaatteita niin ne syö myös sukkia. Itsellä on nimittäin ollut aika monta kertaa parittomat sukat jalassa, tänään viimeksi, kun pesun jäljiltä ei ole löytynyt yhtään parillista jalkarekvisiittaa. No niin, takaisin asiaan. Painonhallinta on nykypäivän sana, jos on erinäisiä julkaisuja uskominen. Painonhallinnassahan avain lauseita ovat syö vähemmän ja liiku enemmän. Niinpä niin, mitäs jos on ihan älytön nälkä ja syönnin jälkeen ei jaksa lähteä lenkille?!? Ammatti ihmisten mielestä silloin lihoo.


Noh, tätähän se on uskominen. Itse aloitin tässä lihomisen pelossa eilen hiihtokauden. Kävin hiihtämässä kokonaista 3,2 kilometriä. Niinpä, melko suoritus. No todellakin! Grillaapa itse koko kesä, no okei, venähtihän se grillikausi marraskuulle asti, mutta joka tapauksessa. Siihen sivuun hieman olutta niin alkaa ylämäet hiihtoladulla tuntumaan melkoisen ylitse pääsemättömältä. Kaiken lisäksi meikäläinen harrastaa nimenomaan luisteluhiihtoa, joka on aikatavalla raskaampaa vaikka yrittäisi hieman kevyemmin hiihtääkin. Voin kertoa, tuollakin matkalla tälläinen hieman ihannepainoa painavampi mies hikoilee aika tavalla. Olin aivan hiestä märkänä sukkia myöten, jotka oli muuten kerrankin parilliset. Mutta eiköhän se siitä ala sujumaan, kun saa hieman kilometrejä alle. Tämän lisäksi pitäisi kuulema syödä myös oikein. Vihreä tekee kuulema hyvää linjoille. Tuo neuvo oli tänään mielessä, kun otin ensiksi salaattia ennen pizzaa. Kyseisessä pizzeriassa oli hieman ruuhkaa ja aika kuluu aina paremmin, kun on jotain syötävää.


Katselin tuossa äsken, eilen hiihtäessäni mukana olleen gps laitteen tietoja hiihtosuorituksesta ja tämä aparaatti näyttäisi laskevan myös suuntaa antavia kalorikulutuksia. Sen mukaan kulutukseni hiihtolenkillä oli kokonaiset 233 kilokaloria. Muistaakseni tuollaisen ravintolapizzan kalorimäärä on noin 1200 kilokaloria, joten olen laskuopin mukaan vajaan tonnin plussalla. Ei ole helppoa tämä painonhallinta, kun maailmassa on tuollaisia kilokaloreita laskevia gps-laitteita.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Mitä varten vapaapäivät ovat?

Vapaapäivä on sitä varten, että voi esimerkiksi siivota. Siivouksen jälkeen on hyvä keittää puhtaassa kodissa vaikka kahvit ja läikyttää kuppiin kaataessa sitä hieman lattialle, mutta ei hätää, sen voi aina pyyhkiä sukalla. Kahvin kanssa on aina kiva ottaa vähän niin kuin kyytipojaksi pala murenevaa kakkua, istahtaa sen kanssa pöydän ääreen ja pyyhkiä epähuomiossa niitä muruja sitten hihalla siitä pöydältä syliin ja pöydän alle. Tämän jälkeen voi mennä olohuoneeseen ja silittää sohvalla istuvaa kissaa, josta lähtee karvoja yhtä paljon kuin sheivattavana olevasta, noh, tiedätte kyllä mistä. Tämän jälkeen havaitset, että lattialla liikuskeleva kilpikonna on sontinut kunnon kurat puhtautta kiiltelevälle laminaatille ja samaan aikaan yksi junioreista kävelee märillä ulkokengillä sisälle hakemaan unohtamaansa älypuhelinta. Onneksi kuitenkin sillee varpaillaan astellen niin varmasti kengänpohjat tyhjenee kaikista ulkoa tarttuneista lumista ja hiekoitus hiekoista, toki kyllähän minä ymmärrän, onhan ne nauhoilla varustetut talvikengät hieman hankala riisua ja laittaa takaisin jalkaan siinä eteisessä. Kiva kun on puhdas koti. Ei mennyt hukkaan tämäkään vapaapäivä ja tälläinen kodin puunaus madaltaa mukavasti noita stressitasojakin, kun näkee sen kättensä jäljen välittömästi :)

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Tuurin kyläkauppa!

Noh, kaikkihan lähti siitä, kun näin Tuurin kyläkaupan mainoksen viime perjantaina. Kyseinen kyläkauppa, tai kauppakeskittymä se paremminkin on, sijaitsee pohjanmaalla muutaman sadan asukkaan Tuurin kylässä ja silti se tekee eniten liikevaihtoa koko maassa alallaan. Mainosta katsellessani mielessäni kävi hetken ajan ajatus, että täytyypä jossain vaiheessa käydä siellä, vaikken viihdykään miehenä sellaisissa paikoissa, mutta matkailu avartaa ja matkailunähtävyyshän kyseinen kompleksi on. Tunti tästä ja vaimo kysyi, lähdetäänkö huomenna käymään tuurissa. En tiedä mistä se oikein aavisti, vai johtuuko se jostain telepatiasta mitä avioparit tarpeeksi kauan yhdessä olleena kokevat. Sellaista sanatonta viestintää, ollaan hiljaa, mutta silti tiedetään mitä toinen haluaa tai ajattelee. Hetken ajan olin hieman empivä, niin kuin sillä olisi jotain merkitystä muka ollut ja sanoin "täytyy harkita". Ajattelin säilyttäväni sillä sen viimeisen sanan tässä asiassa, sillä olenhan mies ja perheen pää, vaikka näinkin vaimosta päälle päin, että asia oli jo päätetty puolestani.


Lauantai aamuna sitä sitten lähdettiin. Kaksi meidän nuorisosta lähti myös mukaan, nuorin poika ja tyttö. Ihmettelin sitä suuresti, sillä he alkavat olemaan jo sen ikäisiä, ettei heitä oikein tahdo saada enää minnekään mukaan. Heillä on omat menonsa ja tuntuu välillä, että me vanhempina ollaan pääasiassa heidän palvelusväkeä, jotka pesee heidän pyykit, laittaa heille ruokaa ja antaa rahaa. Toki sananvalta asioissa on edelleen meillä, mutta vahva itsenäistymisvietti on ollut vallalla jo jonkin aikaa, mikä nyt sinänsä on ihan hyvä juttu. Joka tapauksessa, muutama tunti siinä sitten ajettiin liukkaita pikkuteitä keskelle ei mitään kunnes edessä avautui järjettömän kokoinen hevosenkenkä ja heti sen takana tämä paljon puhuttu kyläkauppa. Parkkipaikat olivat aivan täynnä ja siinä vaiheessa jo ajattelin, että tästä tulee pitkä päivä. Väkeä oli paikalla kuin suurimmilla kesäfestareilla konsanaan. Hetken etsiskelyn jälkeen parkkipaikka löytyi kuin löytyikin ja päästiin jalkautumaan ostosparatiisiin. Vaimo ja tyttö oli aivan innoissaan niin kuin naisten kuuluukin olla ja me pojan kanssa oltiin, että no voi helevettiläinen sentään. Kauppa oli aivan järjettömän suuri. Kyläkaupan koon itsessään voi päätellä jo siitä, että heti kaupan porteista sisään astuessa tarjolla oli kartta, jonka mukaan siellä oli sitten helpompi suunnistaa ja löytää sinne minne nyt oli milloinkin menossa. Ideanahan tuollainen osoittautui aivan loistavaksi, sillä ilman sitä en olisi löytänyt vieläkään kaupasta ulos. Tämän lisäksi siellä oli paljon istuskelu paikkoja ja juomapisteitä, jos jalat väsyivät tai jano iski, nekin oli loistavia juttuja, varsinkin vanhemmat ihmiset niitä tuntuivat käyttävän.
Paikkana kyläkauppa oli melkoinen. Tavaraa oli laidasta laitaan ja paljon. Hintataso oli kylläkin melko normaali tarjoustuotteita lukuunottamatta. Kaiken kaikkiaan aikaa kaupan kiertämiseen meillä meni nelisen tuntia, mistä viimeinen puolituntia kassajonossa. Se mikä siinä oli ihmeellistä, käytössä oli kuitenkin 20 ja siitä huolimatta jonotus aika oli sen puolituntia. Kertoo asiakas määrästä sinä päivänä aikalailla. Siinä kassa jonossa mietin, että onneksi kaupassa ei ollut myynnissä itse punnittavia hedelmiä, olisi saattanut yhdellä jos toisellakin puuttua punnituslappu ja kaaos olisi ollut valmis. Kyläkaupan ruokapuoti, missä myydään elintarvikkeita oli erillinen kauppa kyläkaupan takapuolella, onneksi. Itse ostin kaupasta ainoastaan autolaturin matkapuhelimille. Niinpä, neljä tuntia ja kädessä pelkkä autolaturi. Vaimo löysi kuitenki enemmän kaikenlaista, mutta varsin maltilliset ostoksen ja ennen kaikkea järkevää tavaraa. Ihmettelin asiaa mielessäni, mutta en uskaltanut sitä ääneen tokaista, sillä naisten ostokäyttäytymisen pysyessä maltillisena tuollaisessa ostoshelvetissä niin täytyy olla ainoastaan tyytyväinen.


Täytyy näin kotiin hengissä selvinneenä todeta, että onneksi kyseinen kyläkauppa sijaitsee sen verran kaukana asuinpaikasta, että ei tarvitse ihan heti mennä sinne uudestaan. Kokemuksena erilainen ja paikkana positiivinen yllätys, jos ei ihmispaljoutta lasketa mukaan.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Juha Sipilä meemi!

Alkaa olemaan syksy voiton puolella, joten välillä on hyvä ottaa muutama päivä hieman rennommin. Siihen liityen hieman meemi huumoria.


torstai 1. joulukuuta 2016

Joulukalenteri!

No voi helevata! Tuli tuossa yhtäkkiä mieleen, että tänäänhän on joulukuun ensimmäinen päivä ja eikö mitä, meikäläinen unohti aamulla avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Siellä ne suklaat nyt möllöttää Paavo Pesusieni kalenterin uumenissa ja minä olen töissä. Näköjään tuollaisenkin pystyy unohtamaan, tervetuloa alzheimer!


Joulukalenteri kuului meikäläisen pienen pojan elämään ensimmäiset reilu kymmenen vuotta ja nyt isona poikana keski-iällä se on astunut uudestaan kuvaan. En tiedä miksi, ehkä vaan huumorilla. Vaimo kylläkin epäili, että vanhemmiten ihminen alkaa taantumaan ja se alkaa näkymään paluuna lapsena koettuihin asioihin. En tiedä miten tuon ottaisi, v*ttuiluna vai pitäisikö olla huolissaan. Se mikä kuitenkin näin keski-iällä näyttäisi olevan toisin verrattuna lapsuuden joulukuun aamuihin on se, että lapsena kävin kalenterin kimppuun välittömästi saatuani silmät auki. Nykyään muistan kyllä ostaa kalenterin, mutta luukkujen avaaminen onkin sitten toinen juttu. Viime vuonnakin jouluaattona poika tuli kysymään, että voisiko hän mahdollisesti auttaa minua kalenterin luukkujen avaamisen kanssa, kun minä en ollut saanut yhtäkään niistä auki.


Tänä vuonna ajattelin, että nyt on asiat toisin. Ostin kalenterinkin jo hyvissä ajoin marraskuun alkupäivinä. Sitä kotiin tuodessani nuorempi tyttö kylläkin kysyi heti ensimmäisenä, että mitä sinä tuolla teet kun et kuitenkaan muista avata sen luukkuja. Myönnetään, meikäläisen joulukalentereista on tullut yleinen vitsi meidän perheessä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että hän oli oikeassa, mutta onneksi luukkuja on vielä 23 jäljellä. Joulukalenterihan on sellainen juttu, että sen luukut pitää aukaista heti aamulla herätessä, muuten sen idea on pilalla. Jos luukun aukaisee esimerkiksi illalla niin ei se tunnu enää yhtään samalta. Suklaa maistuu laimealta, eikä tunne sitä yllätyksen riemua. Huomenaamuna lupaan kyllä skarpata, pitäisiköhän varmuuden vuoksi laittaa puhelimeen muistutus aamuksi.