keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Pitkien välimatkojen Suomi!

Polttoainevero on päivän sana. Jotenkin vaan tuntuu, että tämä kilpailukykysopimus, eli tuttavallisemmin KIKY alkaa menettämään merkitystään ja on pelkkää sananhelinää tänään esitettyjen polttoaine- ja käyttöverokorotusten jälkeen. Se mikä työmiesten palkoissa säästetään niin kuljetuskustannuksissa menetetään. Muutenkin kuralle kilpailutettu kuljetusala on jo valmiiksi kusessa ja heillä ei ole näiden korotusten jälkeen muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kuljetus hintojaan. Eli mitään muuta ei tapahdu kuin kustannusrakenne muuttuu, mutta loppulasku on yhtä suuri kuin ennenkin. On tämä jotenkin niin älytöntä touhua. Tästä ei oikeastaan puutu muuta kuin se, että otetaan yleisellä tasolla esitetty palkkojen solidaarisuus alennus käyttöön ja tämän jälkeen vielä poistettaisiin minimipalkat työehtosopimuksista. Jotenkin tuntuu, että tässä hommassa loppuvat ensiksi rahat kansalaisilta ja sen jälkeen valtiolta, ja todella äkkiä.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Muoviastioita!

Olen luonteeltani peruspositiivinen ihminen, mutta jossain menee minullakin raja. Tulin nimittäin tänään kohtuu raskaan päivän jälkeen töistä kotiin ja astuessani olohuoneeseen huomasin meidän nuoremman kissan kiivenneen ikkunaverhoihin roikkumaan. Samalla sekunnilla, kun komensin sitä alas sieltä niin se mätkähti alas lattialle verhoineen päivineen. Odotin hetken silmät kiinni peläten, että verhotankokin tulee alas samaan syssyyn, mutta onneksi se sentään pysyi sille kuuluvalla paikalla. Katsoin kissaa hetken pitkään ja huokaisin syvään. Samalla ulko-ovi kävi ja vaimo saapui töistä ihmettelemään olohuoneen kaaosta. Osoitin kissaa syyttävästi ja vaimo kertoi, että se penteleen katti oli jo aamulla tehnyt saman tempauksen. Aloin pitämään kissalle palopuhetta käytöstavoista ja siitä mitä saa tehdä ja mitä ei. Kissa istui lattialla ja tuijotti minua silmät suurina niin kuin olisi ollut ymmärtävinään mitä minä sille selitin. Kun olin saanut kerrottua kissalle mielestäni kaikki tarpeelliset asiat kotona asiallisesti olemisesta niin vaimo kysyi minulta, että muistinko hänen illaksi järjestämänsä tupperware kutsut? Tuijotin häntä hetken kuin härkä punaista lakanaa ja hän jatkoi kertomalla, että oli niistä minulle muutama viikko sitten sanonut.
- EN MUISTANUT!
Jos mies voi jossain tilanteessa hajota täysin niin tämä oli juuri sellainen tilanne. Kissan verhoapinointi oli pientä sen rinnalla, että talo on täynnä muoviastioista kiinnostuneita naisia. Jotenkin vaan ei hermo kestä näin arki iltana kuunnella ylistyspuheita muoviastioista, ja ei ihan tavallisista muoviastioista vaan todella kalliista muoviastioista. Samalla sekunnilla päätin, että tänä iltana voisin ajella muutaman tunnin huviajelua autolla ja käydä pitkästä aikaa jonkun kaverin luona kahvilla.

torstai 22. syyskuuta 2016

Kiroilu!


Kakkihan me tiedämme, että kiroilu on ruma tapa. Silti jokaisella tekee mieli joskus manata ja sadatella oikein sydämen kyllyydestä, kun tilanne on sille otollinen. Jokuhan on joskus tutkinut kiroilua ja tullut siihen lopputulokseen, että se antaa voimantunteen ja auttaa jaksamaan vaikeissa tilanteissa. Varmasti näinkin, mutta meillä se tietää voimantunteen lisäksi myös rahan menoa. Rakas tyttäreni "kohta neljätoista vee" nimittäin kehitti päässään noin vuosi sitten ansaintamenetelmän itselleen. En muista tarkalleen tilannetta missä minulle tämä asia selvisi, mutta kiroilin jotain asiaa oikein ääneen niin tyttäreni ilmoitti tuohtuneena, että hän alkaa pitämään kirosanoistani tukkimiehenkirjanpitoa. Tämä tiesi hänen diktaattorimaisen ilmoituksensa mukaan sitä, että jokainen viiva kirjanpidossa tiesi minulle 10 sentin maksua. Eli meikäläinen köyhtyy euron jokaista kymmentä viivaa kohden. Hinnassa ei ollut neuvottelun varaa, sillä hän oli päättänyt taksansa ja that's it. Noh, tässä on noin vuosi kulunut ja rakas tyttäreni huomasi hyvin nopeasti sen, ettei pelkkä meikäläisen kyttääminen lyönytkään leiville, sillä kiroilen aika harvoin. Niinpä hän fiksuna tyttönä laajensi kyttäyskohteidensa määrää ja määräsi kiroilutaksat koskemaan myös äitiään. Tämän lisäksi oivia laskutus kohteita olivat myös meillä käyvät lähisukulaiset, eli mummot, papat, sedät ja enot.
Tässä on suunnilleen vuosi kulunut ja saldo ei taida olla kovin montaa euroa, mutta sitkeästi hän jaksaa kirjanpitoa pitää. Tämä kyttäys on kuitenkin vaikuttanut sen verran meikäläisen psyykkeeseen, että olen alkanut keksimään vaihtoehtoisia sanoja näille tuhmille tai rumille ilmaisuille. Siitähän on sitten välillä käyty keskustelua, että mikä määritellään kirosanaksi. Hänen mielestään esimerkiksi "hitto" tai "hittolainen" on kirosana ja minun mielestä ei. Tiedä sitten, mutta pääasia, että viivoja ja sitä myöden laskua tulee tasaisen hitaasti.
Täytyy kyllä sanoa, että meidän perheessä tämä naisväki osaa pitää meikäläisen koko ajan varpaillaan, niin ja sen lisäksi toimettomuus ei uhkaa, sillä tekemistä riittää ja jos sitä ei ole niin sitten keksitään. Noh, itsepä olen tieni valinnut.

maanantai 19. syyskuuta 2016

World cup 2016!


Ihmettelin aamutuimaan, kun joka tuutista tuli MURSKA TAPPIO otsikoita. Totesin, että nyt meikäläiseltä oli mennyt jotain ohi ja todella kovaa. Kyllä, jääkiekon world cup turnaus oli alkanut ja Suomen leijonat olivat hävinneet ensimmäisen pelinsä jollekin junnuporukalle 4-1.
Jääkiekko tuo Suomen kansallispeli. Itseä ei jaksa kiinnostaa kyseinen pelimuoto oikeastaan yhtään. Seurata nyt monta tuntia, kun isot hikiset miehet luistelee potkuhousut jalassa kumipalan perässä kaukalossa ja tappelevat välillä. Ottelun kuvaan kuuluu poikittainen maila, väkivaltaisuus ja keihästys. Nehän ovat vastustajan vahingoittamis tarkoituksessa hankittuja jäähyjä. Kaukalossa ne ovat ihan ok vaikka kohde ei sitä haluakaan, mutta menepä paikallisella torilla tekemään samat temput jollekin kanssaeläjälle. Kahden tai viiden minuutin huilitauon sijasta siitä tulee aivan varmasti käräjäreissu. Huolestuttavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että kaukalon reunalla lapset seuraavat idolejaan ja ihannoivat heidän edesottamuksiaan. Kun nämä temput monistuvat junnusarjoihin niin siellä loppuu heikoimmilla yksilöillä pelaamisen riemu aika lyhyeen. Joo minä tiedän, että junnusarjoissa ei saa taklata, mutta kuka ne idoleilta apinoidut likaiset temput pystyy estämään, ei kukaan. Vastustajan kunnioitus on siinä vaiheessa vain pelkkää sanahelinää.
Jos verrataan eri pelejä niin esimerkiksi salibandy, koripallo ja jalkapallo ovat huomattavasti reilumpia pelejä, ainakin vastustajaa kohtaan. Niissä näkee todella harvoin sellaista sikapeliä mitä jääkiekko tarjoaa. Viihdyttävyys on niissä aivan eri tasolla.

torstai 15. syyskuuta 2016

Niin minä mieleni taas pahoitin!


Tässähän tulee mielensäpahoittajalle ähky! Ensiksi yle näyttää pornografiaa veronmaksajien rahoilla lähes parhaaseen katseluaikaan. Tämän jälkeen Pekka ja Pätkä seikkailee 70-luvulla kuvatussa elokuvassa hieman normaalia tummempina henkilöinä ja nyt kuin pisteenä iin päälle aina niin terveellisenä pidetty sokeri paljastuukin myrkyksi jota on tietoisesti peitelty, ja kaikki tämä lähes samaan syssyyn. Eikä tässä vielä kaikki, sillä koko ajan paljastuu lisää kaikkea uutta joka ärsyttää. Keneen tässä voi enää luottaa ja mitä katsoa tai syödä, kun ei yhtään tiedä mitä loukkaavaa tai vaarallista tulee vastaan.


Sitä minä vaan, että jotenkin tämä ihmisten tarve pahoittaa mielensä alkaa tökkimään. Etsimällä etsitään syitä saadaksemme ainoastaan valittaa. Haukutaan netissä kaikki mahdolliset tahot ja vaaditaan vastuullisten tuomitsemista ja kaikki tämä nimimerkin turvin. Minä ymmärtäisin, jos mielensäpahoittamiseen olisi oikeasti jokin pätevä syy ja se esitettäisiin omalla nimellä ja kuvalla, mutta näinhän se ei yleensä mene. Mielensäpahoittamisesta on tullu jollain tapaa yleinen harrastus, joka on mielestäni kiusaamista. Julmat ihmiset purkavat pahaa oloaan muihin ja tätä kautta luulevat olevansa muita parempia ihmisiä. Jotenkin tämä nimimerkki jeesustelu alkaa riittämään. Kuten huomaatte, pahoitin mieleni muiden mielensäpahoittajien vuoksi ja tunnen itseni nyt muita paremmaksi ihmiseksi ;)
   

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Jari Sillanpää kahvi!

Meikäläisen elämä on kuin Olkiluodon ydinvoimalan työmaa, mikään ei mene niin kuin sovitaan. Jaa että miksikö? Noh, olen kova syömään marjoja ja halvin keino saada näitä metsän herkkuja on kerätä ne itse. Päätin muutama viikko sitten, että tämän vuoden marjanpoiminta kiintiöni on täynnä. Selkä on poiminnasta mutkalla kuin puolukan varpu ja pakastimessa oli marjoja enemmän kuin riittävästi. Sanoin tämän päätökseni myös vaimon kuullen ja sen verran painokkaasti, että varmasti ymmärsi asian.
Eilen hän sitten tuli töistä kotiin ja kysyi, että lähtisinkö hänen kanssaan keräämään puolukoita? Katsoin häntä hetken kuin teini-ikäinen poika villasukkia jotka oli saanut mummoltaan joululahjaksi. Tämän jälkeen tarkoitukseni oli sanoa hänelle painokkaasti EI, mutta sain aikaiseksi ainoastaan "totta kai rakkaani" lauseen.
Siellä sitä sitten oltiin hetken päästä taas kerran keskellä metsää. Ämpäri kädessä seurasin vaimoa kuin hai laivaa ja mietin, että olinpa taas kerran liian helppo. Samalla mietin, että onko tämä oikeasti keski-ikäisen miehen hommaa. Normaalisti tämän ikäinen mies on kiinnostunut vapaa-ajallaan moottoripyöristä, jääkiekosta ja kauniista naisista, mutta tämä mies se vaan kerää marjoja. No niin juuri, voi h*levetti sentään! Tästä ei puutu oikeastaan muuta kuin se, että ostan itselleni kaupasta Jari Sillanpää kahvia ja alan muodostamaan mielipiteitä sisustusratkaisuista.
Noh, reilu tunti ja kaksi täyttä ämpäriä myöhemmin pitelin selkääni ja kerroin vaimolle, että NYT oli viimeinen kerta tälle vuodelle tätä marjan poimintaa. Vaimo sanoi, että juuri näin. Meille ei tarvinnut yhtään enempää marjaa ja hänen työkaverilleen riittäisi nämä kaksi ämpärillistä vallan mainiosti. Siis mitä v**tua?!? Kyllä, minä olin kyykkinyt reilu tunnin metsässä työmiehen viiva vilkkuen ja vain siksi, että hänen työkaverinsa saa puolukkaa. Voi p*rkele sanon minä. Jos tämän olisin tiennyt niin...no okei, olisin varmasti ollut silti keräämässä marjoja vaikka minua olisi niiden lopullisesta kohteesta tiedotettukin. Sillä kun vaimo sanoo niin silloin tämä poika liikkuu. En vaan ymmärrä miten minä olen vajonnut tähän asemaan.             

maanantai 12. syyskuuta 2016

Mopopojat!


Meinasin jäädä tuossa hetki sitten mopon alle, tai oikeastaan kahden mopon alle. Olin vaimon kanssa fillarilenkillä ja erään alikulkutunnelin jälkeisessä mutkassa kaksi mopoa tulee vastaan peräkkäin samaa puolta pyörätietä. Tilanne tuli kieltämättä hieman yllättäen. Oletin, että pyörätiellä on oikeanpuoleinen liikenne, mutta erehdyin. Sain äkkinäisestä tilanteesta huolimatta fillarin pysähtymään kohtuu rivakasti. Mopopojat eivät vastaavasti ehtineet jarrulle vaan ensimmäinen kaahasi ojaan niin että heinät vaan pölisivät ja sieltä vaivoin takaisin pyörätielle. Jälkimmäinen mopoilija jolla oli myös kyytiläinen seurasi kuin kiskoilla ensimmäistä mopoa ojaan, mutta kaatui niin että turpeet vaan pölisivät. Katselin hetken heidän rymistelyään siellä ja hieman jopa yllätyin, sillä ojanpohjalta ei kuulunut yhtään kirosanaa. Kysyin pojilta jahka saivat itsensä ylös mopon alta, että tuliko herroille fyysisiä tai henkisiä vammoja. Vastaus tuli kuin tykin suusta, ei kumpiakaan. Tämän jälkeen kuski alkoi selittämään, että mopon takajarru oli rikki, vähän niin kuin syyttäen sitä kyseisestä kaatumisesta. Naamasta kyllä näki, että taisi olla pojalla hieman jännäkakkaa housussa, enkä yhtään ihmettele sillä tilanne tuli niin sanotusti silmille. Onni onnettomuudessa, sillä tilanne olisi ollut varmasti pahempi, jos ojaan olisi turpeitten ja heinän sijasta sattunut isompi kivi tai puu. Ajattelin ensiksi ihan vaan keventääkseni tunnelmaa kysyä, että ei sieltä ojanpohjalta sattuisi löytymään yhtään pokemonia, mutta päätin toivottaa heille ainoastaan hyvää jatkoa ja hyppäsin fillarin selkään. Sinne he jäivät putsaamaan mopoaan heinistä ja paikkaamaan henkisiä vammojaan :)

torstai 8. syyskuuta 2016

Terveyskeskus!


Kävinpä tuossa aamulla paikkakunnan uutuuttaan kiiltävässä terveyskeskuksessa. En ole siellä pahemmin aikaisemmin pyörinyt ja olin lievästi sanottuna eksyksissä, mutta onneksi vaimo oli hieman ohjeistanut minua siitä miten kyseisessä pajassa käyttäydytään. Ensiksi piti vaimon ohjeiden mukaan ilmottautua kelakortilla ilmoittautumis laitteeseen. Yllätys yllätys ,ensimmäinen vastaan tullut laite ei tunnistanut kelakorttia, koska se oli tarkoitettu hammaslääkäriin ilmoittautumiseen. Noh, toinen vastaan tullut laite sitten hyväksyi kelakortin ja otti vastaan ilmoittautumisen. Mietin mielessäni, että tämän siitä saa kun vastaanottohenkilö korvataan laitteella. Tämän jälkeen piti löytää röntgeniin ja lopuksi vielä laboratorioon. Siinä olikin oma hommansa sillä Suomalainen mieshän ei lue käyttöohjeita tai opasteita kuin äärimmäisessä hädässä. Se mikä tässä kaikessa kuitenkin oli parasta, olin valmistautunut useamman tunnin odotteluun, mutta kaikista haahuilusta huolimatta oleskeluaika kyseisessä kiinteistössä kesti vain vaivaiset 20 minuuttia. Siinä ajassa oli otettu luokkakuva keuhkoista ja imetty useita litroja verta. Valtavan hienoa palvelua :)

tiistai 6. syyskuuta 2016

Hääpäivä!

Hääpäivä, miehelle maailman vaikein asia muistaa. Hääpäivän lisäksi pitää muista vaimon syntymäpäivä, parisuhteen alkamispäivä ja paikka missä tavattiin ensimmäisen kerran. Tämän lisäksi pitää muistaa mitä hänellä oli päällä, missä suudeltiin ensimmäisen kerran ja se, että paistoiko sinä päivänä aurinko vai satoiko. Niinpä niin, tärkeitä asioita naisille, mutta miehelle ylitsepääsemätön urakakka. Miten kukaan voi muistaa jopa kymmenen vuotta sitten tapahtuneita asioita?!? No joo, olen huomannut, jos muistan hääpäivän ja vaimon syntymäpäivän niin hän on varsin tyytyväinen. Itsellä on puhelimessa hälytys kyseisistä päivistä ja tämä muistutus muistuttaa kolme kertaa. Ensimmäinen hälytys on hyvissä ajoin kuukautta ennen, toinen on viikkoa ennen ja viimeinen edellisenä päivänä. Helppoa, ei tarvitse panikoida ja vaimo on tyytyväinen. Toki tällä kertaa meinasi iskeä paniikki sillä edellinen puhelin hajosi toukokuussa totaalisesti ja siinä samalla hävisi nämä tärkeät muistutukset. Hetken siinä hyperventiloin ja mietin, että mistä minä ne päivät nyt löydän kysymättä vaimolta suoraan, kunnes keksin katsoa syntymäpäivän vaimon ajokortista ja hääpäivä löytyi niin sanotusta arkistolaatikosta jossa oli säilössä yksi hääkutsu. Meinasi oikeasti iskeä paniikki ennen kuin tajusin nämä keinot.


Noh, meillä oli eilen virallinen hääpäivä ja ylihuomenna on sitten vaimon syntymäpäivä. Toisin sanoen aivan unelma tilanne, kun nämä päivät ovat niin lähekkäin. Minun ei tarvitse olla hereillä kuin muutaman päivän vuodessa. Vaimo vihjaili tuossa kesällä, tai oikeastaan toivoi ihan suoraan, että hän haluaisi lähteä kanssani hääpäivän ja syntymäpäivänsä kunniaksi issikkavaellukselle. Olin ymmärtäväni mitä hän tarkoitti, mutta heti kun hänen silmänsä vältti niin oli pakko käydä googlettamassa kyseinen termi. Ensimmäisenä tajusin, että nyt puhuttiin hevosista. Itse pelkään näitä kavioeläimiä kuin ruttoa ja minähän en niiden selkään noususi, joten pakko keksiä jotain muuta millä juhlistaa näitä päiviä.


Helpoin tapahan olisi ollut keksiä joku lahja, olla huomioiva ja hellä, mutta se tapa on tullut käytettyä jo niin useana vuotena. Noh, sitten joku harmaa aivosolu liikahti pääkopassani ja mieleeni tuli hotelliviikonloppu. Se olisi yhdistetty hääpäivä- ja syntymäpäivälahja. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja varaamaan hotellia lähimmästä isosta kaupungista, joka meidän tapauksessa on Jyväskylä. Nyt täytyy sanoa, että olin ylpeä itsessäni keksiessäni aivan itse jotain tällaista.


Viime lauantaina me sitten mentiin isolle kirkolle juhlimaan etukäteen näitä merkkipäiviä ja minä toimin matkan johtajana. Tiesin, että vaimo tykkää shoppailla, joten saavumme kaupunkiin hyvissä ajoin. Olin mukana shoppailemassa vaikka inhoankin turhaa kaupoissa pyörimistä. Vaimo kyselikin moneen otteeseen, että joko kyllästyttää, mutta en myöntänyt mitään. Hymyssä suin kuljin perässä ja kehotin häntä tyydyttämään tämän naisille niin tyypillisen shoppailu vietin. Ainoat toiveet matkanjohtajana minulla oli, että kävisimme katsomassa vaimolle sopivan elokuvan, joka ei ollut yllätyksekseni mitään romanttista hömppää vaan toiminnan täyteinen war dogs ja se, että kävisimme syömässä illan kuluessa hyvin jossain oikeassa ravintolassa.


Näin jälkikäteen täytyy sanoa, että idea hotelli viikonlopusta oli enemmän kuin onnistunut. En ole nimittäin nähnyt vaimoa noin rentoutuneena ja onnellisena pitkiin aikoihin. Täytyy kyllä myöntää myös se, että itselläkin oli aivan älyttömän hauskaa ja olo oli levännyt kaikesta hötkyilystä huolimatta. Seitsemän vuotta avioliittoa takana ja nyt vasta keksin, että poistumalla tutuista ympyröistä saa aikaan parhaan mahdollisen onnistumisen.
  

maanantai 5. syyskuuta 2016

Miesflunssa 2!


Juuri kun pääsin kehumasta viime viikolla, että enpä ole ollut kipeänä pitkään aikaan niin tämän siitä saa. Eilen se alkoi pienennä yskänä ja sellaisena outona tunteena tuolla nielun alueella. Jossain vaiheessa yötä heräsin ja tunsin kuinka se oli jo levinnyt. Nenä vuoti kuin seula ja lihakset olivat niin kipeät ettei kukaan voi uskoa. Aamulla se oli sitten selvää, sillä huoneen mittasuhteet vaihtelivat, näkökentässä vilisi usean värisiä ja erikokoisia palloja, vessassa joutui tekemään tyttöpissit istuen ettei kaatuisi huimauksen vuoksi ja mikä pahinta, kukaan ei enää rakastasi minua tunne valtasi mielen siinä pöntöllä istuessani. Kyllä, minuun oli iskenyt MIESFLUNSSA, ainakin vaimon diagnoosin mukaan! Oireet olivat kuulema ilmeiset. No voi p*rkele, tämän siitä kehumisesta saa! Kaiken lisäksi kekkaloin viikonloppuna puolipukeissani ulkona viileässä syys säässä, olisi pitänyt olla kaukaa viisaampi.


Jos joku väittää, että "eihän tuossa mitään, pikku juttu" niin hän ei tiedä tällaisesta taudista mitään. Kaiken lisäksi tauti vaatii oireiden häviämisen jälkeen pitkä kuntoutuksen. Kuntoutukseen kuuluu hoivaamista, palvelemista ja silittelyä, mutta usein vaimo laiminlyö tämän jälkihoidoin jollei sitä osaa vaatia, mutta ei mennä vielä asioiden edelle. Täytyy yrittää lievittää näitä oireita ensiksi YKSIN, sillä vaimo on töissä. Kuinkahan sitä selviää hengissä hänen kotiin tuloon asti, saa nähdä miten käy. Mielestäni vaimon pitäisi saada sairauslomaa minun hoitojaksoni ajaksi, vähän niin kuin pikkulapsien vanhemmatkin saa, vaikka olenkin jo isopoika.


Voi että kun on huono olo.

torstai 1. syyskuuta 2016

Hyvä tavaton!


Hyvät tavat kauhistuttavat, vai miten se meni! Olin eilen illalla asioimassa postissa, tai tarkemmin ottaen asiamiespostissa. Edelläni oli asioimassa vanhempi naishenkilö joka oli tilannut laatikon koosta päätellen pakettiauton postimyynnistä. Tämän lisäksi asiamiesposteljooni kiikutti toisen sellaisen mopoauton kokoisen laatikon naisen eteen. Siinä naisen ihmetellessä laatikoiden kokoa ja sitä miten hän saisi ne ulos niin meikäläisessä heräsi ritarinvaisto. Kysyin naiselta ystävällisesti, että voisinko olla avuksi. Hän vilkaisi minua ja sanoi yrmeästi ettei tarvitsisi apua. Ajattelin, että itsepä tietää ja jatkoin asiointi. Oma pakettini oli suunnilleen karkkipussin kokoinen ja se sujahti taskuun kivuttomasti sillä ei ole tapana tilata mitään sellaista mitä en saa itse kannettua. Olin poistumassa liikkeestä ja törmäsin samaiseen naiseen joka yritti raahata pakettiauton kokoista laatikkoa ulos niin että tyrät vaan rytkyi. Hän oli saanut liikutettua sitä vain muutamia metrejä ja ensi yrityksestä lannistumatta ajattelin tarjota apuni uudelleen. Tällä kertaa hän ei vaivautunut edes katsomaan minua ja viesti oli selkeä, "minä en apuasi kaipaa". Olen usein kuullut varsinkin vanhemman väestön suusta kommentteja, että nykyään ei ajatella muuta kuin itseään ja mihinkä kaikki hyvät tavat ovat kadonneet. Tämän kokemuksen jälkeen en sitä yhtään ihmettele ja itse asiassa olen huomannut saman asian. Jos esimerkiksi avaa vanhemmille ihmisille tai naisille oven niin osa on jopa hämillään tästä eleestä. Se kertoo varmasti omalta osaltaan nykypäivästä ja niiden hyvien tapojen katoamisesta. Ihmiset jopa pelkäävät toisten ihmisten kontakteja ja avun tarjoamista.