Hyvää uutta vuotta!

Uuden vuoden kunniaksi ajattelin pukeutua vanhaa vuotta kunnioittaen klovniksi ja lähteä metsästämään pokemoneja. No okei, jospa en nyt kuitenkaan. Hyvää uutta vuotta itse kullekin :)

Postilaatikon räjäytys!

Vaimon kanssa päätettiin, tai oikeastaan vaimo päätti, että tänä vuonna meille ei hankita yhtään rakettia, sillä me ollaan ihan kahdestaan koko viikonloppu ja kummallakaan ei riitä intoa lähteä ulos pakkaseen raapimaan tulitikkuja. Sen sijaan järkevintä olisi satsata nakkeihin ja perunasalaattiin. Niiden kanssa ei tule kylmä, eikä lähde näkö. Toisaalta tuo joulu näkyy vielä vyötäröllä sen verran, että taidanpa itse jättää nekin väliin ja satsata hyvinvointiin. Eli hyvää leffaa ja sohvaperunointia koko uudenvuoden ajan. Mutta toisaalta, eihän kukaan jaksa koko viikonloppua istuskella sohvalla ja katsoa elokuvia, varsinkaan jos ne sattuu olemaan huonoja. Oikeastaan olisi kiva satsata laatuaikaan vaimon kanssa kerrankin kun on mahdollisuus ja ehdotella hänelle kaikenlaista yhteistä tekemistä, sellaista mitä miehet nyt vaimoilleen yleensä ehdottelevat. Esimerkiksi lautapelien pelaamista, Afrikan tähteä ja kimbleä kahdestaan. Vaimo olisi varmasti tällaisesta innoissaan ja odottaisi malttamattomana jo seuraavaa kahden keskistä viikonloppua. Tuollaisten pelien pelaamisessa on tietenkin olemassa riskinsä, mitä jos häviän?!? Tällaisena kilpailuhenkisenä kaverina sellainen alkaisi todennäköisesti v*tuttamaan aikalailla raakasti ja koko uudenvuoden vastaanotto olisi pilalla.
Onpas vaikeaa. Mitenköhän sitä oikeasti juhlistaisi tätä vuoden vaihtumista?. Pitäisiköhän sittenkin käydä ensiksi alkossa ja sen jälkeen pommikaupassa. Tämän jälkeen hieman rohkaisua ja naapurin postilaatikko taivaan tuuliin. Siinä olisi kyllä menoa ja meininkiä, vähän niin kuin ennen vanhaan. Ainoa ongelma siinä olisi se, että olen yli neljäkymppinen ja jos sattuisin jäämään siitä kiinni niin tulisi varmasti elämäni suurin morkkis. Minulla on siitä jo oikeastaan kokemustakin. Pari vuotta sitten vanhempi poika lähti kaverilleen yökylään. Lähtiessään huikkasin hänelle huumorilla, että muistakaa sitten räjäyttää naapurin postilaatikko. Pari päivää tästä kuuntelin pojan kaverin naapurin huutoa siitä, kun pojat olivat räjäyttäneet heidän postilaatikossaan jonkin pommin ja edellispäivänä hakematta jäänyt posti oli tuhoutunut tämän vandalismin johdosta. Silloin päätin, että en anna enää minkäänlaisia elämän ohjeita pilke silmäkulmassa.

Kallis selfie!

En tiedä kumpaa syyttäisi, vaimoa vai äitiä. Eilen minulle muistui yht'äkkiä mieleen, että voihan p*rseensuti, äidillänihän on syntymäpäivä ja minä olin melkein unohtanut sen. Onneksi päivä oli vielä nuori ja muutenkaan ei ollut kiire, joten ei muuta kuin kiireellä lahjan ostoon. Kukkia ja suklaata, niistä ne naiset tykkää, tai niin minä olen itselleni aina uskotellut. Helppoa ja simppeliä, ei tarvitse sen suuremmin päätänsä vaivata. Tämän jälkeen puhelu isälle, että ovatkohan he mahdollisesti kotona, sillä olisin saapunut vierailulle vähän niin kuin sillai yllätyksen omaisesti ja keittyisikö äidin syntymäpäiväkahvit. Isä oli hetken hiljaa ja tokaisi, ne syntymäpäivät ovat vasta huomenna, mutta kahvit kuulema keittyisi siitä huolimatta. No niinpä tietenkin. Täytyy kyllä sanoa, että hieman nolotti ja tunnelman keventämiseksi tiedustelin isältä siinä samalla, että onko tällainen syntymäpäivien päivämäärien unohtelu ainoastaan miehinen ominaisuus, vai onko tässä pikemminkin kyse jostain suvun mukanaan tuomasta syntymäviasta? Kuulema miehinen ominaisuus, joka korostuu sukupolvien myötä.


Tänään aamulla nukutti oikein makeasti ja yllätys yllätys, kiirehän siinä tuli. Olin luvannut mennä äidin syntymäpäiville heti aamusta ja tämän lisäksi työhommat painoivat päälle. Olin jo aikeissa siirtää syntymäpäivä kekkereitä viikonlopulle, kun vaimo puuttui peliin. Vaimolla oli omat kiireensä ja hän ei ehtinyt lähteä mukaan, mutta hän sanoi minulle, että nyt kyllä menet kerran olet luvannut. Noh, eihän siinä auttanut muuta kuin edellispäivänä ostettu lahjat kainaloon ja menoksi. Perille päästyäni minua odotti jumalainen näky. Pöytä täynnä kakkua, pullaa, keksiä ja suklaata. Joulunjälkeinen painonhallinta projektini loppui kuin seinään. Eihän se nyt haittaa, jos hieman maistelee kaikkea, sillee vain kertaluonteisesti. Siinähän se aika sitten vierähti herkkuja maistellessa ja rupatellessa kunnes katseeni osui seinällä olleeseen kelloon. No voi p*rkele, nyt on oikeasti kiire. Ei muuta kuin vielä kerran nopeat onnentoivotukset, pahoittelut kiireestä ja pompulla autoon. Kotimatka sujui siihen asti hyvin, kunnes tuli valtava välähdys. Se ei ollut meikäläisen älynväläys vaan tienpientareella olleen poliisin kamera-auton salamavalo. Siinä vaiheessa puristin rattia rystyset valkoisena ja manasin kuin lappalainen. Tämä on niin meikäläisen tuuria, kunnon Aku Ankka koko mies. Miksei koskaan voi mennä kohtuudella, edes yhden kerran. Kotiin päästyäni soitin vaimolle, että taisi tulla melkoisen kallis selfie. Noh, kuin kaupan päälle vaimo alkoi räpättämään meikäläisen hurjastelusta. En sitten keksinyt muuta puolustusta kuin sen, että en minä hurjastellut, ajoin vain normaalia ripeämmin ja epähuomiossa nopeus kasvoi liian suureksi. Ja sitä paitsi, jos olisin tehnyt niin kuin aamulla ensimmäiseksi ajattelin niin nämäkin sakot olivat jääneet tulematta, mutta mitäpä sitä poika ei tekisi, että saa äitinsä onnelliseksi. Toisin sanoen, nämä sakot oli vaimon vika vaikka minä siitä kärsinkin.

Luontodokumentti!

Meillä on kaksi televisiota, joista molemmat on melkoisen aktiivisessa käytössä. Tämähän johtaa tällaisessa kuuden hengen taloudessa aika-ajoin pieniin mielipide-eroihin, varsinkin olohuoneen television osalta, että mitäs milloinkin katseltaisiin. Näistä syistä meidän talous siirtyi muutamia vuosia sitten tallennus aikaan ja sen jälkeen jokainen on pystynyt katsomaan lempiohjelmaansa silloin kun se parhaiten sopii. Meidän nuoriso-osastolla on jokaisella omat suosikkinsa. Tämän lisäksi vaimo katsoo omia suosikkejaan. Itse katselen televisiota melko vähän, sillä minulla ei ole mitään varsinaista lempiohjelmaa mitä seuraisin, vaan katson yleensä sitä mitä sieltä sattuu sillä hetkellä tulemaan.

Tänä aamuna laitoin television valmiiksi päälle ja menin keittämään aamukahvia. Tykkään nimittäin yleensä katsoa televisiota aamukahvia juodessani. Sellaista kanava surffailua ja teksti-tv:n selailua, että mitäs yön aikana on maailmalla tapahtunut. Palatessani kahvikupin kanssa takaisin olohuoneeseen totesin, että kissakin oli näköjään löytänyt oman suosikki ohjelmansa. Edellis aamuna se tuijotti vastaavaa ylen luontodokkaria silmät tapillaan ja tänä aamuna oli sama juttu. Noh, eihän siinä viitsinyt paljoa kanava surffailua harrastaa, saatikka teksti-tvtä selata, kun toinen katsoo lempiohjelmaansa. Täytyy varmaan laittaa jatkossa näitä luontodokumenttejakin tallennukseen niin pysyy Miisu-kissa tyytyväisenä.

Onko elämää joulun jälkeen?

Jotenkin helpottunut olo, kun joulu on ohi. Mukava arki palasi ja joulu on muisto vain. Joulusta muistuttaa enää vain erinäisten jouluruokien rippeet jääkaapissa ja se niin käyttömukavaksi osoittautunut ensimmäinen tekokuusi, joka seisoo edelleen tanakkana keittiön nurkassa odottamassa loppiaista. Joulu itsessään oli oikein mukavan rauhallinen. Hyvää ruokaa, suklaata, lahjojen avaamista, suklaata, joulusaunaa useampaan kertaan, suklaata ja sitten vähän lisää hyvää ruokaa, niin ja jälkiruoaksi tietenkin muutama pala suklaata, sillä meikäläisen heikko ja makean himoinen luonne ei pystynyt niitä vastustamaan.
Onneksi tätä "joulurallia" ei oikeasti kestänyt kuin nämä kolme päivää, sillä pitempiaikainen ylensyönti olisi vääjäämättä edistänyt meikäläisen ruumiinrakenteen muuttumista entistä lähemmäksi tätä pandan suklaatehtaan mannekiini pandaa. Tänä aamuna päätin ihan pakostakin normalisoida ruokatottumusta jouluun verrattuna ja syödessäni aina niin terveellistä aamupuuroa marjojen kera elimistö alkoi heti protestoimaan, että missäs se kinkkusiivu sinapilla oikein viipyy, toisin sanoen jäi nälkä puurosta huolimatta. Iltapäivällä raejuustosalaattia syödessäni, tai paremminkin sen syönnin jälkeen nälkä oli jopa pahempi kuin ennen salaatin syönnin aloittamista. Ilmeisesti elimistölle oli jäänyt joulumoodi päälle, eli ylensyönti oli tehnyt tehtävänsä. Syönnin lisäksi joulun teemana meikäläisellä oli liikkumattomuus, jos ei sohvan ja jääkaapin välillä juoksemista lasketa.

Tätä silmällä pitäen päätin tänään aamulla tehdä pienen happihyppelyn hiihdon muodossa, vähän niin kuin sillee elimistön herättelyä tuollaisen useamman päivän lepäilyn jäljiltä. Jotenkin tuntui, että joku oli jyrkentänyt joulunaikaan niitä ylämäkiä ja se muutaman kilometrin lenkki tuntui pidentyneen ainakin puolella edellisestä kerrasta. Hiihtämään lähtiessäni ajattelin tehdä pidemmän lenkin mitä loppupelissä pystyinkään. Täytyy vaan todeta, että liikkumattomuus ja ylensyönti ei tee ihmiselle hyvää, ainakaan tälleen äkistään. Ainut asia millä en itseäni tänään rangaissut oli vaaka. Muutenkin hieman vaikea ensimmäinen arkipäivä niin psyyke ei olisi välttämättä kestänyt ylensyönnin ja ennen kaikkea suklaan tekemiä muutoksia puntarin näytöllä. Noh, minä tiedän, että elimistö odottaa jo tulevaa viikonloppua ja uudenvuoden vastaanottoa, eli nakkeja ja perunasalaattia, mutta taidanpa tehdä sille oharit ja jättää ne väliin. Ei ole helppoa tämä keski-ikäisen ja helposti kiloja keräävän miehen joulun jälkeinen elämä, mutta jospa tämä tästä.

Mitä joulu on?

Joulu saa aikaan ihmeitä, se saa aikaan myös murheita. Toisille joulu on sotaa, toisille rauhaa. Joulu on muistamista, toisille se on unohtamista. Se on antamista, se on saamista. Joulu on vuoden pimeintä aikaa, mutta silti täynnä valoa. Osalle se on perheen keskinäistä aikaa, joillekin se on yksinäisyyttä. Joulu on yltäkylläisyyttä, toisille se on nälkää. On kuitenkin yksi asia mitä toivoisin, se on hyvä tahto. Pitäkää toisistamme huolta.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Kauppareissu!

On se vaan kiva, kun päivittäistavarakauppa on melko lähellä. Eilen ajattelin käydä siellä reippaana kävellen, sillä keli oli mitä mainioin ja ostettavana ei ollut kuin kaksi purkkia maitoa. Toisin sanoen hyötyliikuntaa parhaimmillaan, kevyttä ja mukavaa. Kaupan ovelle päästyäni puhelin soi ja kukapas muu, kuin aina niin rakas tyttäreni sieltä soitti. Hän oli saanut tehtäväkseen antaa "pikku" lisäyksiä ostoslistaan joita hänelle ja äidilleen oli mieleen heti kotoa poistumiseni jälkeen tullut. Siellä minä sitten seisoin kassajonossa ostoskärryt tavaraa täynnä ja kiroilin tätä äkillistä kuntoiluinnostustani. Voin kertoa, että kotiin päästyäni lihavalla miehellä oli ihan älytön hiki ja kädet arviolta kymmenen senttiä pidemmät.

Tyttöystävä!

Lapset ne vaan kasvaa vaikkei haluaisikaan. Tässä nyt kävi niin, että ei oikein itsekään tiedä miten tähän kaikkeen suhtautuisi. Vanhimmainen poika nimittäin ilmoitti tässä viikolla minulle, tai oikeastaan hänen äitinsä ilmoitti, että hän tuo tyttöystävänsä meille viikonlopuksi yökylään, Nuori naisenalku on kotoisin toiselta paikkakunnalta ja tällainen järjestely on kuulema järkevin. Vai että toiselta paikkakunnalta, miten nämä nykynuoret toisiansa oikein bongaa. Ilmeisesti jostain instagramista, facebookeista ja mitä näitä muita nyt olikaan. On pojalla ollut aikaisemminkin tyttöystävä, mutta se oli vähän sellainen suhde, että en nähnyt sitä tyttöä kuin vilaukselta jossain koulun kevätjuhlassa. Omassa nuoruudessa ensimmäiset kosketukset vastakkaiseen sukupuoleen olivat saman koulun tytöt. En minä olisi edes uskaltanut lähestyä muilta paikkakunnilta olevia tyttöjä. Enhän minä edes tiennyt, että puhuivatko he samaa kieltä. Kaukaisia ja sitä kautta vaarallisen oloisia ilmestyksiä. Meikäläisen ensimmäinen tyttöystävä oli saman luokan tyttö. Nimeän enää muista, mutta onhan se ymmärrettävää, sillä olin silloin kahdeksan vuotias, eli siitä on nyt yli kolmekymmentä vuotta aikaa. Kaunista nuorta rakkautta, mutta jollain tapaa traumatisoivaakin. Sillä kesken toisen luokan tämä tyttö muutti pois, ihan Amerikkaan asti. Se oli kova paikka nuoren miehen elämässä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun mielessäni oli vain yksi kysymys, miksi. Nykyäänhän sellainen tilanne olisi monta kertaa helpompi, sillä on kaikki nämä facebookit, skypet ja muita näitä etäsuhteita helpottavia applikaatioita. Siihen aikaan ei ollut kuin sairaan hitaasti kulkeva posti ja savumerkit. Siihen se meidän kaunis rakkaustarina sitten kaatui. Surulliset hyvästit ja se oli sitten siinä. Ei enää mitään yhteyttä koskaan.


Eihän tässä kaikessa olisi muuten mitään, mutta sitä minä vaan mietin, että miten päin minun pitäisi sitten olla kun se tyttö saapuu meille. Voinko olla niin kuin normaalisti kotona olen, vai pitääkö minun esittää vakavaa, vastuullista ja muutenkin järkevän oloista vanhempaa. Voi helevettiläinen, tällaiset uudet tilanteet ovat äkkiseltään hieman haastavia. Muistan, kun silloin aikoinaan meikäläistä jännitti niin vietävästi, kun ensimmäistä kertaa menin tapaamaan silloisen tyttöystäväni vanhempia heidän kotiinsa. Kaikki siitä tapaamisesta oli kuin sellaista sumua, sillä olin aivan lukossa ja se ei helpottanut yhtään, kun hänen isänsä älyytti minua kaikennäköisillä vakavilla kysymyksillä, ja todennäköisesti ihan tahallaan. Toivottavasti tätäkin tyttöä jännittää, niin hän ei välttämättä silloin rekisteröi meikäläisen hölmöyttä. On tämä vaan niin vaikeaa ja kaikenlisäksi tuollaiset 16 vuotiaat nuoret ovat jo sen ikäisiä, että heitä kiinnostaa muukin kuin pelkkä pussailu ja kädestä kiinni pitäminen. Täytyy varmaan usuttaa vaimo keskustelemaan pojan kanssa "niistä" asioista, sillä äidit ovat sitä varten. Se käy heiltä jotenkin paljon luonnollisemmin. Toki onhan nämä valistuskeskustelut käyty meidän taloudessa jo aikoja sitten, mutta onhan se hyvä muistuttaa siitä vastuullisuudesta. Kaiken kaikkiaan hieman haastava tilanne, mutta näin miehenä hieman helpompi kuin se, että meidän tytöt tuovat ensimmäisen poikaystävän näytille. Ehkä tämä toimii hyvänä harjoitteena sitä tilannetta silmälläpitäen. Tyttäret ovat kuitenkin aina isin tyttöjä ja heistä luopuminen on todella kova paikka.

Mihinkä se aika häviää?

No niin, kun vuosi alkaa olemaan lopuillaan niin on hyvä summata kulunut vuosi pakettiin. Vuoden kohokohta on ehdottomasti nuorimman pojan ripille pääsy. Siellä minä istuin heinäkuun helteellä kirkossa konfirmaatiota seuraten kauluspaita hiestä märkänä ja kravatti vinossa. Kirkon ilmanvaihto oli ilmeisesti kytketty jonkin korkeamman voiman toimesta pois päältä ajatuksella kärsikää te syntiset ihmistaimet. Puolentoista tunnin piina jäi jotenkin elävästi mieleen, mutta tärkeintähän siinä kaikessa oli, että poika sai kuin saikin naimaluvan ja joitain muita kirkkoon liittyviä oikeuksia.


Toinen ehdoton hittimuisto on, kun vaihdoin itse kesärenkaat meidän autoon. En nimittäin muista milloin viimeksi olisin sen tehnyt, siitä on vuosia. Normaalisti olen teetättänyt sen jollakin rengasliikkeellä tai rekrytoinut nuorimman tai vanhimman pojan siihen. Nyt tilanne oli se, että talvella suoritetun auton vaihdon jäljiltä renkaat olivat meidän varastossa, eikä rengashotellissa niin kuin tällä hetkellä. Tämän lisäksi poikia ei näkynyt mailla eikä halmeilla ja kumpikaan ei vastannut yli tuntiin meikäläisen "no niin jompi kumpi renkaanvaihtoon sieltä" whatsappin perheryhmä viestiin. Pakko oli itse tsempata ja vaihtaa ne, kun juhannus lähestyi jo kovaa vauhtia ja ei enää kehdannut ajaa niillä talvirenkailla. Talvirenkaat pitävät nimittäin sellaisen metelin varsinkin kuivalla kesä asfaltilla, että naapuritalon mummotkin kääntyivät katsomaan kun ajoin heistä ohi.


Kolmas asia mikä tuli mieleen on karaoke esitys. Minä vanha suihku sopraano vetäisin paikallisessa ravintolassa lonkalta Jaakko Tepon Hilma ja Onni kappaleen. Katkeran miehen tilitys siitä, kun kylän kravattisonni Laukkanen vei Onnilta Hilman. Meikäläisellä on jotenkin traumaperäinen suhde tähän Jaakko Teppoon. Muistan aina kun pienenä poikana joskus 80-luvun puolen välin jälkeen lähdin vanhempieni kanssa johonkin reissuun niin isä laittoi heti alkumatkasta fiat unon kasettimankkaan Jaakko Tepon c-kasetin soimaan ja se soi sitten koko rahan edestä. Automaattisella puolenvaihdolla varustettu mankka soitti sitä yleensä siihen asti kunnes oltiin reissusta takaisin kotipihassa. Yhden kerran käytiin lapissa asti ja voin kertoa, matka oli pitkä.


Siinäpä ne oli lyhykäisyydessään, vuoden hittimuistot. Toki tein minä muutakin, kävin esimerkiksi kesällä kaksi kertaa virvelöimässä. Siitä ei jäänyt muuta kuin paska maku suuhun. Sinne minä veneellä lähdin järvelle uusine siimoineni ja terotetuin koukuin, mutta ei sieltä tullut kalan kalaa, eikä ollut nykyn nykyä. V*tuttaa oikeasti vieläkin, ei antanut Ahti yhtään antimiaan. Kolmatta kertaa en enää viitsinyt lähteä yrittämään. Sen verran vielä tästä kuluneesta vuodesta, että menipä se nopeasti. Näin vanhemmiten tuo ajankulku on tuntunut vain kiihtyvän. En tiedä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että tämä aina tapetilla oleva kasvihuoneilmiö on osasyyllinen siihen.

Miehen joulu

Joululahja hankinnat hyvällä mallilla, kyllä. Piparit leivottu, tottakai. Jouluruoat tehty valmiiksi pakastimeen, jo vain. Jouluverhot ripustettu, kaksi viikkoa sitten. Joulukyntteliköt ovat ikkunalla, joo. Joulukoristeita viritelty sinne sun tänne, ihanaa. Joulukuusi hankittu, minä valitsin ja mies oli mukana. Joulutortut paistettu, moneen kertaan. Ai niin, tässä oli osa vaimon jouluvalmistelulistasta.


Itse olen jäänyt jouluvalmisteluissa vähän niin kuin lähtötelineisiin. Olen toki joutunut osallistumaan siihen kaikkeen hieman pakonomaisesti olemalla mm. makutuomarina. Onko nämä hyvät jouluverhot? Joo on ne tosi kivat, oikeasti. Tämän jälkeen vaimo pitää pienen tuumaustauon ja toteaa, en minä näitä laitakaan vaan nämä. Sitä minä mietin mitä varmasti moni muukin mies, miksi nainen edes kysyy, kun sillä miehen mielipiteellä ei ole oikeasti mitään merkitystä, varsinkaan verhojen valinnassa. Olen ollut myös oikeasti makutuomarina. Maista miten ihania joulutorttuja! Voi h*lvetti, että se luumuhillo osasi olla kuumaa! Joskus tuntuu, ettei se luumuhillo jäähdy edes pakastimessa, ja miksi sellaisia tulikuumalla luumuhillolla varustettuja torttuja pitää edes maistattaa tälläiselle herkkujen perään olevalle miehelle. Ei minulla ole aikaa, eikä varsinkaan malttia jäähdyttää niitä puolta tuntia.


Yksi kysymys tässä joulua lähestyttäessä on kuitenkin noussut vaivaamaan vaimon muuten niin valmiiksi harkittua jouluvalmistelulistaa. Mitä minä, eli hänen aina niin rakas aviomies haluaisin joululahjaksi? En mitään vastaus ei käy ja sukat ovat liian vaatimaton lahja, ne vaihtoehdot on jo kokeiltu. Jos totta puhutaan niin en minä en osaa vastata tuohon kysymykseen edelleenkään, vaikka vaimo aloittikin sen kyselyn varmasti jo kuukausi sitten. Sen lisäksi, että minun pitää keksiä hänelle lahja niin minun pitäisi keksiä se vielä itsellenikin, jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmää. Sitä paitsi minulle ne sukat olisivat riittävä ja ennen kaikkea tarpeellinen lahja. Vai onko se niin, että vaimo ei itse haluaisi itselleen mitään sellaista lahjaa. Siis jos minä toisin hänelle suunnilleen samaa sarjaa näiden sukkien kanssa olevan lahjan niin hän olisi pettynyt siihen, ei tietenkään julkisesti vaan mielessään. Niinpä, tämä helpotti kummasti. Miksei joululahjojen saannissa voisi olla yksinkertaisesti yläikärajaa, esim. 18 vuotta. Sitä vanhemmat saisivat nauttia ainoastaan joulurauhasta, lapsien ilosta, hyvästä ruoasta ja yhdessäolosta. Jos joku vanhempi haluaisi jonkin lahjan niin hän saisi ostaa sen itse itselleen niin siitä tulisi kerralla sellainen mieluisa ja itseä tyydyttävä.


Missä vaiheessa tästä joulusta on tullut tällainen henkinen työmaa? Kaikesta huolimatta, hyvää joulun odotusta itse kullekin tasapuolisesti.

Pikkujoulut!

Sanotaan, että pikkujoulut ovat vaarallista aikaa. Itsellä oli viikonloppuna vuoden ensimmäiset ja samalla viimeiset pikkujoulut. Loppusaldona juhlista minulla ei tullut muuta kuin huono olo, vaikka mahdottoman hauskaa olikin. Huono olo on tietenkin itsessään vaarallista, sillä sehän on merkki siitä, että illan aikana on tullut nautittua liikaa kuperkeikkamehua. Sen olen pistänyt viime vuosina merkille, että tällaisella keski-ikäisellä miehellä liiallinen alkoholin nauttiminen ja siitä seuraava krapula ei jää siihen yhteen päivään. Tänään juhlista on pari päivää aikaa ja aamulla olo oli edelleen "ei normaali". Jotenkin turhauttavaa touhua, joten päätin käydä kuntosalilla vetäisemässä sellaisen kevyen hikijumpan ja TSADAA, olo oli sen jälkeen kuin uudelleen syntyneellä ihmislapsella. Se jäi kuitenkin vielä päälle, että ei ikinä enää alkoholia, mutta se on varmasti vain terve itsesuojeluvaisto. Sillä alkoholin nauttiminen ei ole millään tapaa terveellistä hommaa ja elimistö ilmoittaa sen tuolla tavalla. Niinpä niin, kunnes seuraavan kerran sitten taas, mutta siitä pidän huolta, että ei enää tänä vuonna.

Tekokuusi!

Mistä tietää, että on tullut vanhaksi? Noh, siitä kun ei jaksa enää käydä varas...eikun hankkimassa oikeata joulukuusta vaan ostaa tekokuusen. Aina olen ollut sitä mieltä, että oikea sen kuusen pitää olla, mutta niin se aika vaan vääristää mielipiteitä ja periaatteita. Oikea kuusi on tietenkin aina se paras vaihtoehto, mutta on se niin pirun työläs. Varsinkin kun itse on aina käynyt kaatamassa sen suvun mailta ja raahannut sitten autolla kotiin havunneulaset varisten. Pari viikkoa se pudottelee neulasiaan olohuoneen nurkassa, kunnes loppiaisena sen virka on tullut täyteen. Sen jälkeen sitä sitten miettii, että miten sen saisi mahdollisimman vaivattomasti asunnosta ulos. Yleensä tässä vaiheessa se pudottaa puolet neulasistaan olohuoneen ja ulko-oven väliselle matkalle, vähän niin kuin kostoksi. Loput se pudottaa sitten kerrostalon porraskäytävään ja niitä löytyy vielä juhannuksenakin joka paikasta. Toinen vaihtoehto on tietenkin tunkea se kapeasta parvekkeen ovesta parvekkeelle ja viskata sieltä alas, mutta meikäläisen tuurilla se osuisi kuitenkin jotain pihalla liikkuvaa jalankulkijaa päähän ja siitähän se soppa vielä syntyisi. Olisi se siistiä sitten selitellä ensiksi poliisille ja sitten vielä taloyhtiön yhtiökokouksessa, että miksi minä heitin naapurin Mattia joulukuusella.


Joka tapauksessa, sanoin tuossa muutama päivä sitten vaimolle sillee ihan varovasti, että olin miettinyt tekokuusen hankkimista meille. Hän katsoi hetken minua hieman kieroon ja ei oikein osannut sanoa asiaan mitään. Perustelin hänelle tekokuusen hankinnan sen vaivattomuudella. Tänään hän sitten aamupalapöydässä sanoi, että on kallistunut myös tekokuusen kannalle, mutta se pitää olla sitten sellainen silmää miellyttävä. Mietin siinä vaiheessa, että silmää miellyttävä joulukuusi maksaa todennäköisesti pienen omaisuuden, mutta itsepähän tämän aloitin, joten enää ei voinut perääntyä. Aamupalan syötyäni lähdin vaimon kanssa kuusen hankinta reissulle, eli paikalliseen liikkeeseen jossa näitä joulun ilostuttajia oli kaupan. Kaupassa oli yksi kuusi näytillä ja vaimo sanoi heti, että tuo näyttää sellaiselta minkä hänkin kelpuuttaa. Varovasti katsoin hintalappua ja hämmästyksekseni se ei maksanut kuin vajaat kolmekymppiä. Ei muuta kuin laatikko kainaloon ja takaisin kotiin. Ajattelin, että olipa vaivatonta ja nopeaa. Tämän lisäksi kotona sanoin vielä vaimolle, että eikös olekin mukavaa, kun hänen ei tarvitse heti alkaa imuroimaan, kun kuusi on tuotu sisälle. Ai ei vai, se oli kuulema minun vuoro imuroida koko asunto, vaikkei lattialla yhtään havunneulasta lojunutkaan villakoirien seassa. Niinpä niin, kotona on niitä miesten töitä ja sitten näitä yhteisiä töitä. On se niin väärin, vaikka se on kuulema ajan mukanaan tuomaa tasa-arvoa. Kuuseen olen kuitenkin tyytyväinen, siis tekokuuseen. Hyvästi jouluinen kuusen tuoksu, mutta tervetuloa vaivattomuus.

Painonhallinta!

On se niin väärin! Nuorempana sitä sai syödä vaikka hevosen ja se ei näkynyt missään. Nykyään meikäläisen ei tarvitse nähdä kuin hesburgerin hampurilaismainoksen niin paino nousee kilolla. Ei ole helppoa tämä keski-ikäisen miehen elämä. Tuon tuosta saa kuulla vaimonkin suusta, että osta uusia vaatteita, kun näyttää tuo t-paita taas kutistuneen pesussa. Josta tuli mieleen, että pesukoneethan ovat melkoisen pirullisia laitteita. Sen lisäksi, että ne kutistaa meikäläisen vaatteita niin ne syö myös sukkia. Itsellä on nimittäin ollut aika monta kertaa parittomat sukat jalassa, tänään viimeksi, kun pesun jäljiltä ei ole löytynyt yhtään parillista jalkarekvisiittaa. No niin, takaisin asiaan. Painonhallinta on nykypäivän sana, jos on erinäisiä julkaisuja uskominen. Painonhallinnassahan avain lauseita ovat syö vähemmän ja liiku enemmän. Niinpä niin, mitäs jos on ihan älytön nälkä ja syönnin jälkeen ei jaksa lähteä lenkille?!? Ammatti ihmisten mielestä silloin lihoo.


Noh, tätähän se on uskominen. Itse aloitin tässä lihomisen pelossa eilen hiihtokauden. Kävin hiihtämässä kokonaista 3,2 kilometriä. Niinpä, melko suoritus. No todellakin! Grillaapa itse koko kesä, no okei, venähtihän se grillikausi marraskuulle asti, mutta joka tapauksessa. Siihen sivuun hieman olutta niin alkaa ylämäet hiihtoladulla tuntumaan melkoisen ylitse pääsemättömältä. Kaiken lisäksi meikäläinen harrastaa nimenomaan luisteluhiihtoa, joka on aikatavalla raskaampaa vaikka yrittäisi hieman kevyemmin hiihtääkin. Voin kertoa, tuollakin matkalla tälläinen hieman ihannepainoa painavampi mies hikoilee aika tavalla. Olin aivan hiestä märkänä sukkia myöten, jotka oli muuten kerrankin parilliset. Mutta eiköhän se siitä ala sujumaan, kun saa hieman kilometrejä alle. Tämän lisäksi pitäisi kuulema syödä myös oikein. Vihreä tekee kuulema hyvää linjoille. Tuo neuvo oli tänään mielessä, kun otin ensiksi salaattia ennen pizzaa. Kyseisessä pizzeriassa oli hieman ruuhkaa ja aika kuluu aina paremmin, kun on jotain syötävää.


Katselin tuossa äsken, eilen hiihtäessäni mukana olleen gps laitteen tietoja hiihtosuorituksesta ja tämä aparaatti näyttäisi laskevan myös suuntaa antavia kalorikulutuksia. Sen mukaan kulutukseni hiihtolenkillä oli kokonaiset 233 kilokaloria. Muistaakseni tuollaisen ravintolapizzan kalorimäärä on noin 1200 kilokaloria, joten olen laskuopin mukaan vajaan tonnin plussalla. Ei ole helppoa tämä painonhallinta, kun maailmassa on tuollaisia kilokaloreita laskevia gps-laitteita.

Mitä varten vapaapäivät ovat?

Vapaapäivä on sitä varten, että voi esimerkiksi siivota. Siivouksen jälkeen on hyvä keittää puhtaassa kodissa vaikka kahvit ja läikyttää kuppiin kaataessa sitä hieman lattialle, mutta ei hätää, sen voi aina pyyhkiä sukalla. Kahvin kanssa on aina kiva ottaa vähän niin kuin kyytipojaksi pala murenevaa kakkua, istahtaa sen kanssa pöydän ääreen ja pyyhkiä epähuomiossa niitä muruja sitten hihalla siitä pöydältä syliin ja pöydän alle. Tämän jälkeen voi mennä olohuoneeseen ja silittää sohvalla istuvaa kissaa, josta lähtee karvoja yhtä paljon kuin sheivattavana olevasta, noh, tiedätte kyllä mistä. Tämän jälkeen havaitset, että lattialla liikuskeleva kilpikonna on sontinut kunnon kurat puhtautta kiiltelevälle laminaatille ja samaan aikaan yksi junioreista kävelee märillä ulkokengillä sisälle hakemaan unohtamaansa älypuhelinta. Onneksi kuitenkin sillee varpaillaan astellen niin varmasti kengänpohjat tyhjenee kaikista ulkoa tarttuneista lumista ja hiekoitus hiekoista, toki kyllähän minä ymmärrän, onhan ne nauhoilla varustetut talvikengät hieman hankala riisua ja laittaa takaisin jalkaan siinä eteisessä. Kiva kun on puhdas koti. Ei mennyt hukkaan tämäkään vapaapäivä ja tälläinen kodin puunaus madaltaa mukavasti noita stressitasojakin, kun näkee sen kättensä jäljen välittömästi :)

Tuurin kyläkauppa!

Noh, kaikkihan lähti siitä, kun näin Tuurin kyläkaupan mainoksen viime perjantaina. Kyseinen kyläkauppa, tai kauppakeskittymä se paremminkin on, sijaitsee pohjanmaalla muutaman sadan asukkaan Tuurin kylässä ja silti se tekee eniten liikevaihtoa koko maassa alallaan. Mainosta katsellessani mielessäni kävi hetken ajan ajatus, että täytyypä jossain vaiheessa käydä siellä, vaikken viihdykään miehenä sellaisissa paikoissa, mutta matkailu avartaa ja matkailunähtävyyshän kyseinen kompleksi on. Tunti tästä ja vaimo kysyi, lähdetäänkö huomenna käymään tuurissa. En tiedä mistä se oikein aavisti, vai johtuuko se jostain telepatiasta mitä avioparit tarpeeksi kauan yhdessä olleena kokevat. Sellaista sanatonta viestintää, ollaan hiljaa, mutta silti tiedetään mitä toinen haluaa tai ajattelee. Hetken ajan olin hieman empivä, niin kuin sillä olisi jotain merkitystä muka ollut ja sanoin "täytyy harkita". Ajattelin säilyttäväni sillä sen viimeisen sanan tässä asiassa, sillä olenhan mies ja perheen pää, vaikka näinkin vaimosta päälle päin, että asia oli jo päätetty puolestani.


Lauantai aamuna sitä sitten lähdettiin. Kaksi meidän nuorisosta lähti myös mukaan, nuorin poika ja tyttö. Ihmettelin sitä suuresti, sillä he alkavat olemaan jo sen ikäisiä, ettei heitä oikein tahdo saada enää minnekään mukaan. Heillä on omat menonsa ja tuntuu välillä, että me vanhempina ollaan pääasiassa heidän palvelusväkeä, jotka pesee heidän pyykit, laittaa heille ruokaa ja antaa rahaa. Toki sananvalta asioissa on edelleen meillä, mutta vahva itsenäistymisvietti on ollut vallalla jo jonkin aikaa, mikä nyt sinänsä on ihan hyvä juttu. Joka tapauksessa, muutama tunti siinä sitten ajettiin liukkaita pikkuteitä keskelle ei mitään kunnes edessä avautui järjettömän kokoinen hevosenkenkä ja heti sen takana tämä paljon puhuttu kyläkauppa. Parkkipaikat olivat aivan täynnä ja siinä vaiheessa jo ajattelin, että tästä tulee pitkä päivä. Väkeä oli paikalla kuin suurimmilla kesäfestareilla konsanaan. Hetken etsiskelyn jälkeen parkkipaikka löytyi kuin löytyikin ja päästiin jalkautumaan ostosparatiisiin. Vaimo ja tyttö oli aivan innoissaan niin kuin naisten kuuluukin olla ja me pojan kanssa oltiin, että no voi helevettiläinen sentään. Kauppa oli aivan järjettömän suuri. Kyläkaupan koon itsessään voi päätellä jo siitä, että heti kaupan porteista sisään astuessa tarjolla oli kartta, jonka mukaan siellä oli sitten helpompi suunnistaa ja löytää sinne minne nyt oli milloinkin menossa. Ideanahan tuollainen osoittautui aivan loistavaksi, sillä ilman sitä en olisi löytänyt vieläkään kaupasta ulos. Tämän lisäksi siellä oli paljon istuskelu paikkoja ja juomapisteitä, jos jalat väsyivät tai jano iski, nekin oli loistavia juttuja, varsinkin vanhemmat ihmiset niitä tuntuivat käyttävän.
Paikkana kyläkauppa oli melkoinen. Tavaraa oli laidasta laitaan ja paljon. Hintataso oli kylläkin melko normaali tarjoustuotteita lukuunottamatta. Kaiken kaikkiaan aikaa kaupan kiertämiseen meillä meni nelisen tuntia, mistä viimeinen puolituntia kassajonossa. Se mikä siinä oli ihmeellistä, käytössä oli kuitenkin 20 ja siitä huolimatta jonotus aika oli sen puolituntia. Kertoo asiakas määrästä sinä päivänä aikalailla. Siinä kassa jonossa mietin, että onneksi kaupassa ei ollut myynnissä itse punnittavia hedelmiä, olisi saattanut yhdellä jos toisellakin puuttua punnituslappu ja kaaos olisi ollut valmis. Kyläkaupan ruokapuoti, missä myydään elintarvikkeita oli erillinen kauppa kyläkaupan takapuolella, onneksi. Itse ostin kaupasta ainoastaan autolaturin matkapuhelimille. Niinpä, neljä tuntia ja kädessä pelkkä autolaturi. Vaimo löysi kuitenki enemmän kaikenlaista, mutta varsin maltilliset ostoksen ja ennen kaikkea järkevää tavaraa. Ihmettelin asiaa mielessäni, mutta en uskaltanut sitä ääneen tokaista, sillä naisten ostokäyttäytymisen pysyessä maltillisena tuollaisessa ostoshelvetissä niin täytyy olla ainoastaan tyytyväinen.


Täytyy näin kotiin hengissä selvinneenä todeta, että onneksi kyseinen kyläkauppa sijaitsee sen verran kaukana asuinpaikasta, että ei tarvitse ihan heti mennä sinne uudestaan. Kokemuksena erilainen ja paikkana positiivinen yllätys, jos ei ihmispaljoutta lasketa mukaan.

Juha Sipilä meemi!

Alkaa olemaan syksy voiton puolella, joten välillä on hyvä ottaa muutama päivä hieman rennommin. Siihen liityen hieman meemi huumoria.

Joulukalenteri!

No voi helevata! Tuli tuossa yhtäkkiä mieleen, että tänäänhän on joulukuun ensimmäinen päivä ja eikö mitä, meikäläinen unohti aamulla avata joulukalenterin ensimmäisen luukun. Siellä ne suklaat nyt möllöttää Paavo Pesusieni kalenterin uumenissa ja minä olen töissä. Näköjään tuollaisenkin pystyy unohtamaan, tervetuloa alzheimer!


Joulukalenteri kuului meikäläisen pienen pojan elämään ensimmäiset reilu kymmenen vuotta ja nyt isona poikana keski-iällä se on astunut uudestaan kuvaan. En tiedä miksi, ehkä vaan huumorilla. Vaimo kylläkin epäili, että vanhemmiten ihminen alkaa taantumaan ja se alkaa näkymään paluuna lapsena koettuihin asioihin. En tiedä miten tuon ottaisi, v*ttuiluna vai pitäisikö olla huolissaan. Se mikä kuitenkin näin keski-iällä näyttäisi olevan toisin verrattuna lapsuuden joulukuun aamuihin on se, että lapsena kävin kalenterin kimppuun välittömästi saatuani silmät auki. Nykyään muistan kyllä ostaa kalenterin, mutta luukkujen avaaminen onkin sitten toinen juttu. Viime vuonnakin jouluaattona poika tuli kysymään, että voisiko hän mahdollisesti auttaa minua kalenterin luukkujen avaamisen kanssa, kun minä en ollut saanut yhtäkään niistä auki.


Tänä vuonna ajattelin, että nyt on asiat toisin. Ostin kalenterinkin jo hyvissä ajoin marraskuun alkupäivinä. Sitä kotiin tuodessani nuorempi tyttö kylläkin kysyi heti ensimmäisenä, että mitä sinä tuolla teet kun et kuitenkaan muista avata sen luukkuja. Myönnetään, meikäläisen joulukalentereista on tullut yleinen vitsi meidän perheessä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että hän oli oikeassa, mutta onneksi luukkuja on vielä 23 jäljellä. Joulukalenterihan on sellainen juttu, että sen luukut pitää aukaista heti aamulla herätessä, muuten sen idea on pilalla. Jos luukun aukaisee esimerkiksi illalla niin ei se tunnu enää yhtään samalta. Suklaa maistuu laimealta, eikä tunne sitä yllätyksen riemua. Huomenaamuna lupaan kyllä skarpata, pitäisiköhän varmuuden vuoksi laittaa puhelimeen muistutus aamuksi.

Veronpalautukset!

Veronpalautukset ovat tulleet ja osalla varmasti menneetkin. Itsehän sain huonosta verosuunnittelusta johtuen mätkyjä, mutta vaimo sain onneksi palautuksia niin pääsen osallistumaan tähän riehakkaaseen kulutusjuhlapäivään vähän niin kuin siivellä. Niinpä, yhteisen käyttötilin tuomia etuja.
Osa pitää veronpalautuksia ylimääräisenä rahana, mutta todellisuudessahan se on myöhässä oleva palkkapäivä. Koko vuoden olet maksanut liikaa veroja ja elää kituuttanut sen vuoksi. Kironnut verottajaa siinä sivussa ja liian pieniä tilejä, kunnes tulee veronpalautusten maksupäivä. Silloin ei olla köyhiä eikä kipeitä vaan pannaan tuulemaan oikein urakalla. Ostellaan vaikkei tarvitakaan, sillä onhan joulu tulossa ja se ei ole sitä paitsi kuin kerran vuodessa. Todellisuudessa veronpalautusten maksupäivä pitäisi olla tammikuun lopussa. Silloinhan tulee yleensä visalasku yltäkylläisestä joulusta. Silloin olisi enemmän käyttöä sille ylimääräiselle rahalle kuin näin keskellä pimeintä syksyä. Pimeys saa aikaan muutenkin melankolisissa Suomalaisissa masennusta ja masennus itsessään altistaa holtittomaan ostokäyttäytymiseen. Eli tuhlataan omat ja lainatut rahat ajattelematta, että tammikuun lopussa sitä istutaan sisätiloissa järsimässä kuivaa näkkileipää perse auki ja ulkona on -30 astetta pakkasta. Kaiken lisäksi tipaton tammikuu on loppumetreillä ja siinä visalaskua verkkopankissa maksaessasi toteat, että taitaa tulla tipaton helmikuukin.

Kuormalavasänky!

Tosiaan, puolivuotta sitten nuorimman tyttären toivomuksesta, tai oikeastaan vaatimuksesta tuli rakennettua hänelle kuormalavoista sänky. Pari tuttavaa on töissä tuollaisia lavoja valmistavalla tehtaalla ja sieltä sain sopuhintaan kasan uudenveroisia lavoja kyseistä operaatiota varten. Selkä vääränä kantelin niitä ensiksi kärryyn ja sen jälkeen autotalliin. Sen jälkeen oli maalausurakka, joka kannattaa tehdä ihan terveyssyistä. Maali suojaa mahdollisilta epäterveellisiltä ainesosilta mitä lavoista saattaa irrota kosketuksessa tai sitten niistä voi vapautua epäterveellisiä kemikaaleja huoneilmaan. Lavat ovat tarkoitettu teolliseen- tai ulkokäyttöön ja näin ollen eivät sovellu sellaisenaan kotiin huonekaluksi. Noh, nyt tästä urakasta on vajaa puolivuotta aikaa ja eilen minulle kerrottiin, että rakas tyttäreni ei ole enää tyytyväinen tähän kuormalavaratkaisuun vaan hän haluaa normaalin sängyn, ja mielellään 120 senttiä leveän niin mahtuu pyörimään siinä sitten yönsä ilman vaaraa tippumisesta. Toisekseen tuollaisen kuormalavasängyn, tai oikeastaan sen välien siivoaminen kerran tai kaksi viikossa on kuulemma nuorelle neidille nykyään ylitsepääsemätön urakka, joka syö aivan liikaa aikaa hänen kiireisestä elämästään koululaisena. Ei voinut muuta kuin huokaista syvään. Nämä meidän talouden naisten kotkotukset saavat minut vielä joskus hermoromahduksen partaalle. Aivan älytön urakka ja muutama kuukausi eteenpäin niin se ei olekaan enää hyvä. Ei kai tässä sitten muu auta kuin niellä tappionsa ja hommata neitiä miellyttävä sänky ja raahata taas kerran kuormalavoja selkä vääränä paikasta A paikkaan B. Sillä tiedän, että pääsen itse helpommalla sitä kautta, kuin kuuntelemalla sitä tyttären narinaa joka päivä siitä miten hankalaa hänen elämänsä on kuormalavoista tehdyn sängyn kanssa. Joo minä tiedän, olen helppo, mutta tietyllä tapaa kaukaa viisas. Naisia ei nimittäin kannata suututtaa, sillä ne mokomat osaavat olla välillä pitkävihaisia otuksia. Tiedän myös mistä tämä ajatus tästä uudesta ja leveämmästä sängystä lähti. Ei siitä, että tuollainen vaihtolavasänky olisi huono ratkaisu vaan siitä kun viimeviikolla hänen vanhempi veli sai loppuun ajetun sänkynsä tilalle sellaisen 120 senttiä leveän runkopatjan. Epäilin jo silloin tytön kommenteista päätellen, että kauankohan menee kun hänkin haluaa samanlaisen. Viikon verran siinä näytti menevän, tai ei oikeastaan sitäkään jos tarkemmin mietin.

Rosvokissa!

Maailmassa on yksi asia mitä minä en ymmärrä, varastaminen. Jos joku jättää jotain, ihan sama mitä tahansa mihinkä vaan niin joidenkin mielestä se ei ole silloin kenenkään omaisuutta ja näin ollen sen voi ottaa, siis jos huvittaa vaikka se olisi lukkojen takana. Tänä aamuna herättyäni ja astellessani keittiöön aamupalan tekoon sain meidän nuorimman kissan kiinni itse teosta. Hänen, eli rosvokissan kohteen oli keittiönpöydälle illalla jäänyt foliolla päällystetty joulutorttuastia. Täytyy kyllä sanoa, että en viitsinyt sille edes suuttua, sillä näky oli jopa koominen. Kissa keskellä keittiön pöytää, puoliksi syöty joulutorttu vieressä, viikset täynnä muruja ja ilme oli "en minä mitään ole tehnyt". Sen verran kuitenkin mietin, että toivottavasti rosvokissa saa ansionsa mukaan, eli luumuhillo pistää vatsan kiertämään ja p**ka lentää kuin varpusparvi niin oppiipahan pitämään tassunsa irti niistä jatkossa!


Töihin päästyäni aloin miettimään tapausta uudestaan ja totesin, että toivottavasti kissalla on oikeasti vahva vatsa ja näin ei käy, sillä senhän tietää kuka sen sotku siivoaa. Vaimo tietenkin ja heti töistä tullessaan, sillä minä olen itse koko illan töissä. Pahimmassa tapauksessa rosvokissa on ihan rauhassa olohuoneen sohvalla päiväunilla, kun sen vatsa möyrähtää. Eihän se siitä mihinkään ehdi ja sohva on entinen. Tai sitten lempipaikassaan, eli meidän parsisängyssä, tai sitten se pyörii tuskissaan molemmissa paikoissa. No voi helevettiläinen, tämä tästä vielä puuttuisi, että kissa paskoisi puoli asuntoa pilalle. Sohvat, tapetit, matot ja sängyt täynnä kurap**kaa!!! Jotenkin alkaa käymään sääliksi tätä rosvokissaa. En ole vielä uskaltanut soittaa vaimolle ja kysyä, että miten menee. Toivottavasti se kissa ei ole oikeasti aiheuttanut vaimolle hermoromahdusta uusilla sisustusratkaisuilla. Oli muuten viimeinen kerta kun unohdan joulutortut pöytään!

Jane Fonda!

Harrastin näin lauantai aamusta aerobikkia lumikolan kanssa. Yön aikana oli satanut lunta viitisen senttiä ja se määrä vaatii jo toimia tällaiselta keski-ikäiseltä mieheltäkin. Voi helevata miten osasi tuollainen märkä lumi painaa. Olkapäät valahti kolaa työntäessä tuonne lantion seudulle ja ne oli niin tulessa, että olisi voinut vaikka makkaraa niissä paistaa. Eikä auttanut yhtään vaikka kuvittelin nuoruuteni märän päiväunen eli Jane Fondan kireässä jumppa asussa kannustamaan siihen viereen. Ennen kolaan tarttumista ihastelin keittiön ikkunasta ihanaa valkoista maisemaa pukeutuneena pelkkään kahvimukiin. Olisi pitänyt kolata samassa asussa sillä puolen tunnin kola-aktin jälkeen minulla ei ollut yhtään kuivaa vaatetta päällä En yleensä paljoa pyydä, mutta nyt pyydän. OLISIPA JUHANNUS!!!

Pahoinvointivaltio!

Hallituspuolueiden johtajat mietti, että kuka uskaltaa kertoa kansalle uusista leikkauspäätöksistä. Timo Soini valittiin, koska hänhän on kävelevä vertauskuvakirjasto. Timolta kysyttiin olisiko hänellä jo mielessä jotain nasevaa vertauskuvaa näistä leikkauksista. Timo mietti hetken ja sanoi, miten olisi, suomen tulevaisuus näyttää yhtä pimeältä kuin tontun perse? Toiset sanoi, että etkä sinä voi noin rumasti sanoa, keski joku toinen. Timo mietti hetken ja sanoi, suomen talouden hoito pitää olla nyt yhtä tarkkaa hommaa kuin kirpun nainti, se on nimittäin niin, että milli pieleen ja se on silmässä. Sipilä ja Orpo katsoivat hetken toisiaan ja pyörittivät päätään. Ei tästä Timo tule yhtään mitään, et sinä voi käyttää tuollaisia vanhan pervon miehen sanontoja. Timo mietti taas hetken ja sanoi, okei kyllä mä jotain keksin.

Jotkut varmasti jo aavistivat, että edellinen keskustelu oli täysin kuvitteellinen. Huumori auttaa joskus vaikeiden asioiden käsittelyssä, mutta silloin kun rahat loppuu niin ei huumorikaan jaksa kantaa kovin pitkään. Jotenkin vaan alkaa tökkimään tämä jatkuva leikkaaminen eläkeläisiltä, työttömiltä ja lapsiperheiltä. Toivottavasti jossain vaiheessa alkaisi helpottamaan niin muuttuisi tämä pahoinvointivaltio takaisi hyvinvointivaltioksi.

Sänky!

Vaimo kertoi muutama päivä sitten, että vanhempi poika tarvitsee välttämättä uuden sängyn. Jos totta puhutaan niin hänen nykyinen sänkynsä on kieltämättä loppuun ajettu. Siihen kun istuu niin kuuluu nirsk ja kun siitä nousee niin kuuluu narsk, tai sitten toisin päin. No senhän tietää miten siinä käy, kun poika kääntää kylkeä yöllä. Puoli taloa herää joka "nirsknarsk" käännöksellä ja epäilisin, että myös naapuri. Noh, vaimo ilmoitti tänään, että hän löysi vähän käytetyn sängyn Facebookin kirpparilta tai jostain ja minun pitäisi heti töiden jälkeen hakemaan sitä hänen kanssaan. Täytyy kyllä ihailla hänen tehokkuuttaan, itse kun olisin ollut asialla niin pojalla ei olisi sänkyä vielä ensi juhannuksenakaan. Jotenkin näin vanhemmiten minua on alkanut vaivaamaan sellainen tietynlainen saamattomuus. Mitä samanikäisiä kavereitani tunnen niin se tuntuisi olevan aika yleistä, joten en ole siitä kovin huolissani ja toisekseen minulla on vaimo sitä varten, että asioita tapahtuu.


Niin me lähdettiin vaimon kanssa kahdestaan hakemaan läheisestä kaupungista sitä sänkyä ja monen mutkan jälkeen löydettiin jopa kohteeseen, vaikka navigaattori yritti tehdä kaikkensa, että olisi eksyttänyt meidät. Minä en ymmärrä mikä kaikkia navigaattoreita vaivaa. Kaupunkien kadut eivät muutu kuukausittain, eikä edes vuosittain ja silti ne opastaa suomeksi sanottuna aivan päin p*rsettä.
Joka tapauksessa, vaikeuksien kautta voittoon ja nyt pojalla on vähän käytetty, mutta oikein loistava kuntoinen 120 senttiä leveä sänky. Kyllä kelpaa siinä nyt piehtaroida ja ei muuten kuulu enää nirskejä ja narskeja. Saa nähdä saako kukaan meidän taloudessa hetkeen kunnolla unen päästä kiinni, kun on nukkumaan mennessä liian hiljaista.

Vesisadetta nahkahousuissa!

Tänään kävelin töistä tullessani autolta kotiovelle niin enkö onnistunut jo sillä matkalla kastelemaan kengät ja sukat.! Kotona vaihdoin kuivaa jalkaan ja lähdin kiireellä jumppasalille niin sama juttu, taas oli kengät sukkia myöten märkänä. Vaikken olekaan millään tapaa kovin herkästi hermostuvaa sorttia niin nyt alkaa nämä vesisateet oikeasti riittämään. Siinä jumppasalin tuulikaapissa seisoessani kirosin mielessäni Pekka Poudan, Juha Föhrin, Mette Mannolan ja kaikki muut sääennustuksia taikovat meteorologit alimpaan helvettiin. Hehän meille nämä vesisateet ovat ennustaneet. Joku vastuu näistä jatkuvista vesisateista pitäisi ottaa. Mielestäni heidän pitäisi ennustaa aikalailla monipuolisempaa keliä, eikä pelkkää vettä ja räntää. Tämä alkaa tuntumaan oikeasti v**tuilulta. Miksei huomenna vois olla pelkästään pilvistä, siis semmoista ettei tulisi pisaraakaan vettä ja ylihuomenna sitten paistaisi aurinko, ihan vaan vaikka puolipilviseltä taivaalta, sekin riittäisi minulle. Ei se tuon vaikeampaa ole ja minun mielestäni ei mitenkään liikaa pyydetty, päinvastoin. Jos huomenna tulee vielä vettä niin lähetän tyytymätöntä asiakaspalautetta ilmatieteenlaitokselle ja muille vesisateita ennustaville instansseille, tai mitä ne nyt ovatkaan. Viesti tulee olemaan yksiselitteisen selkeä jonka ymmärtää varmasti Juha Föhrkin nahkahousuissaan, eli haistakaa p*ska!!!

Kotikokin erikoinen!

Tänään oli minun vuoro tehdä perheelle ruokaa. Tällaiselta "Jyrki Sukulalta" ruoan laitto sujuu käden käänteessä. Näidenkään pizzojen valmistukseen ei mennyt kuin "visitoistaminutia".

Jouluvalot!

Nukkuminen on vanhan sanonnan mukaan, kuin laittaisi rahaa pankkiin. Viimeyön unet oli meikäläisellä sitä luokkaa, että tuota sanontaa uskoen olen aivan perse auki. Vaimo suhisi vieressä kuin tuulimylly, tai ainakin se kuulosti siltä ja kaiken lisäksi hän vaihteli asentoaan vähän väliä. Jos meillä olisi makuuhuoneessa jäänne menneiltä ajoilta, eli vesisänky niin olisin tullut merisairaaksi. Kaiken lisäksi hän oli virittänyt makuuhuoneen ikkunaan illan aikana jouluvalon vaikka hän väitti sitä jonkin näköiseksi koristevaloksi. Jouluvalo se minun mielestäni on ja arvatkaapa häiritsikö se! Tuollaisten valojen virittäminen ikkunaan marraskuussa on mielestäni melkoisen mautonta touhua, vaikka naapurustossa kyseisiä valoja on lähes joka toisella. En tiedä mikä ajaa ihmisen laittamaan tuollaisia mauttomampi valoja parvekkeille ja ikkunoihin keskellä syksyä. Siihen pitäisi saada jonkin näköinen laki, että
valojen laittaminen muina aikoina kuin joulukuussa olisi rangaistava teko niin loppuisi se säihke ja välke. Se mikä siinä on myös outoa, kun yksi täti, tai ainakin olettaisin, että kyseessä on naisihminen ripustaa jouluvalot niin alkaa välitön kilpavarustelu ja sillä ei ole väliä onko silloin elokuu vai marraskuu. Noh, minun sana ei näissä asioissa paljoa paina. Mutista saan, mutta sitä ei oteta huomioon. Siitä kuitenkin pidän huolta, että ensiyönä meidän makuuhuoneen ikkunassa ei killitä minkäänlaista valoa. Piilotan vaikka niiden valojen muuntajan, jos muu ei auta.

Oppia ikä kaikki!

Samaan aikaan, kun maailma kauhistelee Trumpia niin minua ahdistaa enimmäkseen sisäovien kalleus. Vaimoni eilen rikkoma vessan ovi nimittäin osoittautui hieman kinkkisemmäksi hommaksi. Astelin tänään aamutuimaan paikalliseen rautakauppaan ja kerroin tarvitsevani uuden sisäoven rikkoutuneen tilalle. Myyjä alkoi esittelemään ovia ja tiedusteli samalla vahan oven mittoja. Onko se 7x21 vai jonkun muun kokoinen kysyi myyjä. Hetken mieti, että yrittääkö hän myydä minulle nukkekodin ovia sillä olin nohevana mitannut vanhan oven lähtiessäni ja saanut mitoiksi 835x1970 millimetreissä. Katselin myyjää hetken hieman epäluuloisena ja kerroin hänelle omat mittani, siis ne mitat jotka olin mitannut siitä vanhasta ovesta. Myyjä kertoi, että tarvitsen siis 9x20 kokoisen oven. Olin tässä vaiheessa pihalla kuin lumiukko sillä 7x21 ja 9x20 olivat ilmeisesti jotain ammattislangia, joten parempi vaan luottaa myyjään ja nyökkäillä ettei antaisi itsestä tyhmää kuvaa. Myyjä jatkoi kertomalla, että kyseinen ovikoko ei ole standardimitta ja näin ollen se pitää tilata mittatilaustyönä. Mietin jo tässä vaiheessa, että nyt alkaa kuulostamaan kalliilta ja niinhän se olikin. Muutaman kympin pahviovi muuttui sillä sekunnilla melkein kolmensadan massiivipuuoveksi, toki karmit sisältyy hintaan ja ovi oli laadultaan ihan eri planeetalta kuin se halpaovi, ainakin myyjän kertomuksen mukaan. Itse olin sitä mieltä, että mielummin katselisin siinä pöntöllä istuessani halpaa ovea kuin kallista, joten kerroin harkitsevani tarjousta ja poistuin liikkeestä vähin äänin. Kotiin päästyäni avasin internetin ja aloin kahlaaman ovimyyjien sivuja etsimällä nimenomaan "9x20" ovea ja tunnin etsinnän jälkeen jouduin toteamaan, että halvemmalla en sitä ovea löytäisi. Joten täytyy huomenna palata sinne rautakauppaan, valita erimyyjä ja tilata asiantuntevana asiakkaana "9x20" kokoinen ovi karmeineen päivineen. Joka päivä sitä oppii näköjään uusia asioita.

Isänpäivä!

Miksi meillä on ovi olohuoneen nurkassa...missä meidän vessan ovi on?!? Siinä muutamia kysymyksiä nuorimmalta tyttäreltä näin isänpäivän kääntyessä iltaan. Tosiaan, ovisarananalle tuli kilometrit täyteen ja vielä sunnuntai iltana. Se ei kestänyt vaimon käsittelyä ja makaa nyt olohuoneen nurkassa seinää vasten. Noh, nyt on hyvä käydä pyllistelemässä pöntöllä ja morjastella kaikki ohikulkijat vuorollaan. Jos joku miettii, että miten tuollainen voi olla mahdollista niin mistäpä minä tietäisin. Meininki tuntuu välillä täällä meillä olevan kuin Renny Harlinin uudelleen filmatisoidussa manaaja elokuvassa. Täytyy kyllä sanoa, että tämä yksi "parhaista" isänpäivälahjoista koskaan!!!

Ihana aamu!

Minulla oli tänä aamuna neljä herätyskelloa herättämässä. Ensimmäinen soi, toinen puri, kolmas löi ja neljäs yritti kampata. Tosiaan, klo 4:20 soi puhelimen herätys, sellainen trumpetti soolo ja ihan täysiä. Täytyy jossain vaiheessa tutustua muihinkin herätysääni vaihtoehtoihin sillä tuo trumpetti soolo on melkoisen sydäntä pysäyttävä varsinkin tällaiselle aamuvuorolaiselle joka joutuu heräämään keskellä yötä. Noh, kun olin saanut puhelimen hiljenemään ja päätin hieman torkuttaa niin nuorempi kissa kävi kimppuun kuin yleinen syyttäjä. Aikansa se käveli minun päällä ja kurnutti, kun en reagoinut siihen mitenkään niin se päätti purra minua sormesta. Voin kertoa, kissa ei hypännyt tämän tempauksen jälkeen sängystä pois omin tassuin. Kissasta eroon päästyäni kuvaan astui vaimo. Saatuani silmät kiinni uudelleen kissan herätysyrityksen jälkeen vaimo tutustuttu minut kyynärpäähänsä. Saatesanoina hän käytti " KELLO ON JO SOINUT" lausetta. Tässä vaiheessa oli oikeasti pakko nousta, sillä en halunnut enää testata kylkiluitteni kestävyyttä, saatikka tuntea kun minileijonan hampaat uppoaa peukaloon, vaikka aikaa siihen torkutteluun olisi ollutkin. Ei muuta kuin sängynlaidalle istumaan, ylösnousu ja ensimmäinen askel niin eikö vanhempi kissa syöksy sängyn alta suoraan jalkoihin toivottamaan iloisena hyvää huomenta. Pimeässä sellainen voi olla jopa kohtalokas ja tänä aamuna se oli lähellä, sillä tottakai kompastui siihen ja melkein kaaduin, mutta onneksi seinä oli lähellä josta sain tukea.
Tämä "aamutoiminta" on meikäläiselle lähes joka aamuista, paitsi tämä pureminen oli uusi asia, niin ja kamppaus yritys. Kaksi kissaa ja vaimo pitää näköjään huolen siitä etten nuku pommiin. Se tunne kuin olisit keskellä huonoa toiminta elokuvaa, siihen ei voi olla heräämättä. Jos joku kysyy mites päivä on lähtenyt käyntiin niin en viitsi edes tällaisen herätyksen jälkeen siihen vastata. Vaimo hakkaa ja eläimet ahdistelee, miten siitä voi lyhyesti kertoa. Joka tapauksessa, onneksi on kuitenkin jo perjantai.

Laihduttaminen!

Asiantuntijoiden mukaan laihtuminen on helppoa kuin heinän teko. Olen asiasta hieman erimieltä. Avatessani aamulla jääkaapin oven rakkaan tyttäreni syntymäpäiviltä muutama päivä sitten jäänyt kakkupala sanoi huomenta. Ei sillä, että se olisi mennyt pilalle vaan siksi, koska se haki huomiotani. Täytyy kyllä myöntää, että sekunnin ajan mielessä kävi vaihtaa aamupuuro kakkupalaan, mutta huulta purren noukin matkaan kakkupalan vieressä olleen raejuustopurkin. Yritä tässä sitten kaventaa rahalla ja rakkaudella rakennettua keskivyötäröä, kun joka paikassa tulee vastaan houkutuksia. On tämä raastavan haastavaa. Vaimo ei tee asiasta yhtään helpompaa säästämällä tuollaisia kakkupaloja asenteella "kyllä sen joku syö". Tietäähän sen kuka sen syö, MINÄ. Miksei noita pikku paloja voi heittää suoraan biojätteeseen. Ymmärrän ja kannatan säästämistä noin yleisellä tasolla, mutta noiden sokeripommien jättäminen näytille on melkoisen vastuutonta touhua. Nimittäin meikäläinen pyörii niiden ympärillä kuin banaanikärpänen konsanaan niin kauan kuin niitä riittää. Sama juttu koskee kauppiaita, laihduttavan ihmisen kiusaajia, kun he kasaavat kaikki suklaaherkut siihen kassan viereen. Yritäpä olla siinä sitten niitä huomaamatta. Silmiin osuu välittömästi tarjouskyltti "ota twix, kolme kahden hinnalla". Välitön ajatus on, että onpa halpaa ja käsi hapuilee jo patukoita kunnes omatunto ehtii paikalle huutamalla ÄLÄ OTA NIITÄ!!! Ei ole helppoa tämä sokeri-addiktin elämä. Kaksi kuukautta laihduttanut ja paino on noussut melkein puolitoista kiloa, eli ei ihan putkeen ole mennyt, mutta kyllä tämä tästä, varsinkin kun joulukin on ihan ovella.

Mistä tietää, että on maanantai?

Positiivisella asenteella tähänkin aamuun! Voin kertoa, parin tunnin yöunilla herätyskello kuulostaa klo 5:30 ihan maailmanlopulta. Saatuani itsesi ylös viidennentoista torkkuherätyksen jälkeen ja laahustaessani keittiöön aamupalan tekoon astuin ensimmäisenä kissan oksennukseen,
-"syvä huokaus"!
Eihän siinä auttanut muu kuin alkaa siivoamaan. Sen verran, että se oli varsin leppoisaa hommaa keskellä yötä varsinkin, kun verenpaineet oli ihan tapissa. Saatuani oksennukset siivottua ja lattian kiiltämään niin ei muuta kuin uudella tarmolla kohti jääkaappia. Avatessani jääkaapin ovea tunsin jalkani alla jälleen jotain märkää. Kappas, toinen oksennuslammikko. Siinä vaiheessa joutui jo sanomaan ääneen, " joo minä tiedän, tänään on MAANANTAI"! Jotenkin tuntuu kohtuuttoman kovalta tämä elämä välillä, mutta onneksi minulla on positiivinen luonne niin pikku vastoinkäymiset ei haittaa!!!

Pepparkaka!

Joo minä ymmärrän, että jouluun ei ole enää kuin 51 päivää, mutta kuitenkin. Tänä aamuna käsiä pestessäni silmiini osui kuvan käsienpesupullo lavuaarin reunalla. Ruskea väritys ja pullon kyljessä oleva teksti saivat minut hetkeksi oksennuksen partaalle. Tekstistä hyppäsi nimittäin muutamat kirjaimet niin sanotusti silmille, "peppa" ja "kaka". Hetken aikaa meikäläisen kovalevy raksutti kunnes sai Suomi-Ruotsi-Suomi sanakirjavalikon auki ja sieltä löytyi vastaavuus sanalle piparkakku. Niinpä, kaikkea ne keksii ja vielä se, että vaimo saa päähänsä ostaa tuollaisen. Olen kyllä aina tiennyt, että hän on jouluihminen, mutta jossain sen rajan pitäisi mennä, kyseessä on kuitenkin aikuinen ihminen. Noh, nyt meikäläisen räpylät tuoksuu piparkakulle ja olo on kuin löyhkäävällä joulutontulla. Haistatin nimittäin käsiäni pesun jälkeen meidän kissoille ja nekin yökki ja säntäsivät karkuun

Voiko ihanemmin aamu enää alkaa!

Pukkimäen yliopiston julkaiseman tutkimuksen mukaan tulikuuman kahvin kaataminen syliin aiheuttaa välittömästi toisen asteen palovamman. V*ttuuntunut rohvessori Oksanen, eli meikäläinen vesikelloineen on siitä elävä esimerkki tältä aamulta, mutta on kuitenkin onnellinen siitä ettei kahvi kaatunut genitaalialueelle vaan vatsan alueelle. Tutkimus suositteleekin, ettei piripinnassa olevan kahvimukin kanssa kannata istahtaa sohvalle kovin rehvakkaasti, ainakaan ilman paitaa!!! Tutkimuksessa käytetty kahvi oli merkiltään kulta katriina ja siihen ei ollut lisätty maitoa. Niinpä, välillä nämä aamut ovat hieman haastavia!

Onnellisen elämän ainekset!

Keski-ikäisen miehen vartalo on kuin veistos, paitsi vaimon mielestä. Hän nimittäin soitti meikäläiselle kesken työpäivän ja käski hakea kaupasta salaatti aineet työpäivän jälkeen. Toisin sanoen meikäläisen perinteinen pizza-perjantai muuttui sillä sekunnilla ituhippi-perjantaiksi. Yritin kyllä junnata vastaan, mutta tietäähän sen miten siinä käy! Tekee kuulema hyvää minullekin välillä syödä hieman kevyemmin. En tiedä sitten pitäisikö tuo ottaa v*ttuiluna vai tarkoittiko hän sitä mitä sanoi, eli perusteena salaatti komennukselle oli ainoastaan sen terveellisyys. Ota noista naisista sitten selvää?!? Omasta mielestä yhden ainoan vatsalihaksen ylläpitäminen on paljon helpompaa tuossa keskivartalon kohdalla, kuin sellaisen poimuvuoristo lihaksiston. Sitä paitsi sellainen 'sikspäkki" kertoo vain elämättömästä elämästä ja jatkuvasta taistelusta houkutuksia vastaan. Mahtaa olla ihan helvetin tylsää. "Vanpäkki" vastaavasti pitää sisällään paljon naurua, hyvää ruokaa ja ystäviä. Toisin sanoen mahtavan stressitöntä elämää, jonka ylläpitäminen ei vaadi jatkuvaa itsensä kiduttamista. Joka tapauksessa, ehkä tuo minun rakkaudella rakennettu keskivartalo kestää tämän päivän salaatti elämyksen, vaikka se ei sisälläkään varsinaisesti mitään onnellisen elämän aineksia.

Top Chef Suomi!

Ruoan laitto on viimeisen päälle loistavaa puuhaa, mutta välillä siinä on omat haasteensa. Top Chef Oksanen, eli meikäläinen ajatteli valmistaa tänään pitkästä aikaa viimeisen päälle gurmee makararonilaatikkoa. Noh, valmistus loppui siihen, kun kokki huomasi veden jo kiehuessa unohtaneensa ostaa kaupasta makaronia. Siinä makaronin sekoitukseen tarkoitettua kauhaa rystyset valkoisena puristaessani kävi mielessä vaikka minkä näköisiä ajatuksia ja yksi niistä oli, että auttaakohan bepanthen myös v**utukseen? Kuin pisteenä iin päälle nuorempi poika ilmestyi keittiöön ja kysyi milloin ruoka on valmista. Aina ei voi näköjään onnistua, ei edes joka kerta, niin ja kauppalappu ois ollut kova sana!

Huono muisti!

Astuessani eilen iltapäivästä ulos työpaikan ovesta huomasin kauhukseni lumisateen alkaneen ja lämpötilan painuneen pakkaselle. Se mikä siinä hirvitti oli se, että meikäläisen päästöskandaalin ryvettämässä kulkineessa oli edelleen kesärenkaat alla vaikka Pekka Pouta oli säälähetyksessään jo muutaman päivän ajan varoitellut tästä lumi- ja räntäsateesta. Pidin ennustusta talvifanaatikon höpinänä ja itse uskoin kesän jatkuvan edelleen, mutta eipä näköjään jatkunutkaan.


Noh, eihän siinä auttanut muuta kuin ajaa niska jäykkänä ja kieli keskellä suuta kotiin. Kotiin päästyäni laukkasin ensitöikseni kellariin noutamaan talvirenkaita, jotka piti saada välittömästi vaihdettua turvallisuus syistä, sillä mustajää on ikävä kaveri kesärenkailla ajavalle. Pyörin hetken ympäri kellaria ja en löytänyt renkaita mistään. Mieleni valtasi jo epäily, että joku oli käynyt varastamassa ne kesän aikana. Toisena vaihtoehtona mieleeni tuli, että vaimo oli piilottanut ne, sillä naiset osaa sen homman. Jos jätän esimerkiksi jonkin työkalun keittiön pöytään vain "hetkeksi" niin ei aikaakaan kun vaimo on piilottanut sen ja saat etsiä sitä kissojen ja koirien kanssa. Se mikä siinä on "hauskinta", kysyessäsi siitä vaimolta hän ei muka edes tiedä mikä kyseinen työkalu on saatikka nähneensä sitä. P*rkele että sellainen välillä pistää vihaksi, jos ruuvimeisseli on pöydällä viikon niin ei se ketään pitäisi haitata. Eihän siinä auttanut muu kuin kömpiä yläkertaan kysymään vaimolta tietääkö hän mahdollisesti talvirenkaiden sijaintia, tai vastaavasti, että mihinkä hän on kesän aikana ne piilottanut. Esitin asian hänelle ja katsoin tuimasti. Hän vastaavasti katsoi minua hetken epäuskoinen ilme kasvoillaan ja alkoi nauramaan. Lopetettuaan nauramisen hän sanoi, "ettei ne nyt vaan olisi herran omilla jäljillä". Hetken kelasin mielessä kevään tapahtumia ja silloin muistin, olin jättänyt ne s**tanan renkaat rengasliikkeen rengashotelliin. Juu, muisti on näköjään hyvä, mutta lyhyt. Eihän siinä auttanut muu kuin hypätä autoon ja lähteä jonottamaan rengasliikkeen pihaan sadan muun matti-myöhäisen kanssa renkaanvaihtovuoroa. Nooh, menihän se ilta niinkin. Kotiin päästyäni vaimo käänsi veistä haavassa kysyessään, "noh, löytyikö ne renkaat".

Elämä ei ole reilua!

- "Mä tiedän, sä vihaat mua tällä hetkellä". Pitkä tuijotus ja tämän jälkeen hieman hapuilevaa liikehdintää.
- "Tämä tehtiin ihan sun hyvinvointia silmällä pitäen, niin ja myös sen vuoksi, että sinä ja kaikki muutkin tässä talossa saisivat nukkua yönsä rauhassa". Taas pitkä tuijotus.
- "Ei ollut kivaa kuunnella sitä huutoa ja riehumista pitkin yötä, varsinkin kun aamulla oli aikainen herätys töihin". Katse harhailee ympäriinsä, mutta siinä on tietynlaista uhmakkuutta edelleen.


Ai niin, tämä ei ollut ote minun vaimon välisestä keskustelusta pitkäksi venähtäneen baari-illan jäljiltä vaan minun ja nuorimman kissan välinen keskustelu tämän aamuisen sterilisaatio leikkauksen jälkeen.
Kissan herääminen tuollaisen operaation jälkeen on kohtuu koomisen näköistä toimintaa. Mieli vie, mutta jalat ei kanna. Onneksi hän on jo huomenna oma itsensä.
Hän, eli puolivuotias Melli-kissa on melkoisen aktiivinen ja seurallinen tapaus. Melli on sisäkissa, mutta häntä on käytetty valjaissa ulkona. Noh, se oli niin kivaa puuhaa, että viime viikkoina hän teki lähes kaikkensa päästäkseen tutustumaan omatoimisesti ulkoelämään. Toisin sanoen hänen ensimmäinen juoksuaikansa alkoi. Hän kyttäsi ulko-oven vieressä pääsyä vapauteen ja ennen kaikkea pääsyä tutustumaan kylän kolleihin. Noh, nyt on juoksut näiden mielihalujen osalta juostu ja rauha laskeutunut taloon. Niinpä, elämä on epäreilua.

Kuvassa kaikki meidän hulivili lemmikit.

Paskaa hommaa!

Ihmettelin tuossa muutama kuukausi sitten paikallisen vesilaitoksen hinnankorotuksia, mutta nyt ymmärrän ne. Ei tuon paskan lisääminen juomaveteen ihan ilmaista ole.

No vitsi vitsi! Tosiaan, meillä päin juomavedestä on löytynyt escherichia coli-bakteeria, tuttavallisemmin E. coli-bakteeria, siis Suomeksi sanottuna juomavedessä on paskaa seassa kuin Nokialla aikoinaan. Omakohtaista kokemusta sen vaikutuksista ei onneksi ole, mutta täällä päin on vessaa ilmeisesti vedetty normaalia tiuhempaan.


Sitä minä vaan tässä mietin, että miten alttiita me kaikelle tällaiselle olemme. Aikoinaan Nokian vesikriisissä joku oli avannut väärän venttiilin jolloin juomavesi ja noin 400000 kuutiota ns. paskavettä sekoittui. Siellä päin tuhansia ihmistä ripuloi ja muutamia taisi menehtyäkin tämän myötä. Niinpä, ihan samaa mietin, että miten viemäri ja juomavesi voivat olla venttiilillä yhteydessä toisiinsa. Noh, tässä meidän kylän tapauksessa joku kaivurimies oli onneksi vain katkaissut runkovesilinjan, joka kuitenkin aiheutti sen, että puoli kylää oli muuttanut vessaan housut kinutussa asumaan. Voi sitä "ilon" määrää niissä talouksissa joissa asuu useita janoisia ja käytössä on vain yksi vessa. Siinä sopii toivoa, että joku on käynyt hakemassa paikallisen marketin avajaisista ilmaisia ämpäreitä. Paskaa hommaan, mutta välillä näin vain käy. Sitä vaan, että olemme me melkoisen alttiina tässä nyky yhteiskunnassa kaikennäköisille joukkotartunnoille. Välillä sitä vaan miettii, että mitäs jos joku hörhö pääsee käsiksi tuollaiseen vesilinjaan ja myrkyttää koko kaupungin.

Lottovoittaja!

Minä olin aivan varma, tai minulla oli ainakin vahva tunne, että eilen tekemäni eurojackpot lappu päästää minut tästä velkahelvetistä ja kaikista muista huolista. Tein oikein kaksi riviä, eli tuplasin mahdollisuuteni täysosumaan. Ajattelin, että enempää rivejä ei tarvita, koska yhdellähän se päävoitto tulee ja silloin alkaa loppuelämän kestävä happy hour. Kuvittelin valmiiksi sen tilanteen missä meikäläisen voitto oli varmistunut. Soittaisin ensimmäisenä videopuhelun pomolle, jossa kertoisin ottavani lopputilin ja näyttäisin puhelun päätteeksi hänelle sitä rumempaa päätäni ihan paljaana, ja kaikki tämä keskellä yötä. Tämän jälkeen lähtisin tämän kaamoksen keskeltä etelän lämpöön ja tulin takaisin vasta ensikesänä. No okei, tämä jälkimmäisempi ajatus ei olisi millään tapaa järkevä, sillä minullahan on vaimo ja lapset. Vaimo ei välttämättä koko talvea jaksaisi odottaa minua takaisin vaan ottaisi avioeron ja puolet voitosta, mutta toisaalta, jäisihän minulle vielä 45 miljoonaa.


En jaksanut illalla valvoa arvontaan asti, joten tänä aamuna herätessäni ensimmäinen ajatus oli, "tarkasta se lotto". En ehtinyt edes pukeutua vaan säntäsin keittiöön munasillani tarkastamaan oikeita numeroita. Keittiön ikkunan edessä avasin tabletilta veikkauksen sivuja tärisevin käsin ja niiden avautuminen kesti ikuisuuden, tai ainakin se tuntui siltä. Vihdoinkin aurinko paistaa köyhänkin elämää. Silloin se tapahtui, veikkauksen sivut avautuivat ja klikkasin niistä tulokset kohtaa. Siinä ne olivat silmieni edessä, oikeat numerot jotka toisivat onnen ja vapauden...P*RKELE, yksi oikein koko lapussa ja sekin jokerissa! Valtava pettymys! Minä oli niin varma, että nyt tulee iso voitto, mutta EIH! Purin pettymykseni ryttäämällä pelitositteen ja viskaamalla sen keittiön rokikseen. Puin päälleni ja keitin aamukahvit, olihan kello jo melkein seitsemän aamulla. Samalla mietin, että oikeastaan ihan hyvä etten voittanut sillä elämä olisi mennyt aivan sekaisin. Mikään ei voita näitä rauhallisia lauantai aamuja, kun ei ole mihinkään kiire.

Korvapuustit!

Maito on myrkkyä sanoi siili kun mahasta mouras! En ole juonut maitoa oikeastaan vuosiin kuin satunnaisesti. Varsinaista syytä tälle juomattomuudelle ei ole, en vain näe tarpeelliseksi juoda sitä. Eilen tuli kuitenkin pakonomainen tarve juoda maitoa ja itsekin sitä tunnetta hieman ihmettelin kunnes tajusin, että pöydässähän oli vaimon leipomia korvapuusteja. Kyllä elimistö näköjään tietää mikä on sille hyvästä :)

Mahavaivat!

Joo-o, on sitä ollut helpompiakin perjantaita. Vitutuskäyrä oli heti aamusta niin korkealla, että se näkyi läheisen lentokentän lennonjohdon tutkassa asti. Itse asiassa hetken jopa luulin, että se oli näkynyt edellis päivänä myös Suomen rajavalvonnan tutkassa, vähän niin kuin sillee ennakoivasti, mutta oli ne Venäläiset hävittäjät ilmeisesti ihan oikeastikin käyneet loukkaamassa Suomen ilmatilaa. Hohhoh vaan ja kaikkeen tähän on syynä reistaava maha. Ihan täyttä paskaa koko homma, sanan mukaisesti!!!


Täyttyy kyllä sanoa, että maha on ihmisen elimistä varmasti ykkönen siinä mikä vetää nopeiten voimattomaksi. Pahimmillaan ei pysty olemaan muuta kuin sikiöasennossa. Tätä pahempaa ei voisi kuvitella, paitsi jos radiosta alkaisi soimaan jokin Mikko Alatalon hitti biisi tai se, että vaimo raahaisi väkisin kirpputori kierrokselle. Joo olen samaa mieltä, mielummin mahatauti. Ei ole helppoa olla taas kerran Suomalainen mies!

Sirkus Sariola!

Jahans, päivän hesari tietää kertoa, että hallitus aikoo sittenkin tiukentaa työttömyysturvaa omavastuupäivillä ilman työmarkkinajärjestöjen hyväksyntää. Vaikuttaa ihan kolmikantasopimisen mukaiselta toiminnalta. 
Tämän lisäksi aikaisemmin sovittuna ensi vuoden alusta työttömiä koskeva uusi laki velvoittaa heidät haastatteluihin kolmenkuukauden välein tuen määräaikaisen menettämisen uhalla. "Jos et tuu niin et saa"! Haastattelussa tarkastetaan työllistymissuunnitelman toteutuminen ja jos työtön ei ole sitä aikaisemmin yhdessä työvoimavirkailijan kanssa laadittua suunnitelmaa toteuttanut niin aijaijai, taas tulee penaltya. Ei ole helppoa työttömällä, sillä se alkaa käymään ihan oikeasti työstä. Mietitäänpä esimerkiksi kainuun aluetta ja siellä työllistymis mahdollisuuksia. Siinä ei paljoa suunnitella kun ei ole työpaikkoja kuin yksi tuhatta työtöntä kohti. Toki kyllähän tämä haastattelu homma työllistää ihmisiä, nimittäin työvoimavirkailijoita. Lehtitietojen mukaan pelkästään uudenmaan alueella tämä tarkoittaa joka arkipäivä 2000-3000 haastattelua. Niinpä, siinä saa huhkia töitä oikein niska limassa.
Jotenkin tuntuu, että tämä nykyinen Suomen päättäjissä paniikkia aiheuttava lama, eli toisin sanoen maahanmuuttajien ja huonojen päätösten aiheuttamat kustannukset maksatetaan työttömillä, niin ja eläkeläisillä sekä sairailla. Samaan aikaan suurella rahalla valmisteltu KIKY-sopimus kuihtuu kuin Oksasen pallit kylmässä vedessä. Työnantaja toisensa jälkeen ilmoittaa, että he ei ala pelleilemään tämän KIKY-sopimuksen mukaisen kolmen minuutin työajanpidennyksen kanssa. He ovat laskeneet, että halvemmaksi tulee toimia niin kuin ennenkin. Niinpä, että mitä v**tua?!?
Hyvä esimerkki hallituksen paniikista ovat myös nämä koulutusleikkaukset. Mitäpä veikkaatte, että siinä pitkässä juoksussa käy kun ihmiseltä viedään mahdollisuus koulutukseen, edistääkö se työllistymistä? Tätähän se on kun ei osata tuijottaa muuhun kuin kengänkärkiin. Nuoret saavat olla maksumiehinä sitten joskus, kunhan me vanhat möhömahaiset ylipalkatut virkamiehet vaan pärjätään. Oikeita ongelmia kartetaan viimeiseen asti ja muutaman hengen natsiporukan laillisen lakkautuksen käsittely siirtyy kadulta eduskunnan käsittelyyn muutamassa päivässä, toki siinä samalla kuullaan myös puheenvuoro miten Jani Toivola on kärsinyt vääryyttä koko sen ajan, kun on tuonut julkisesti homoutensa esiin. Niinpä, kunnon sirkus Sariolaa koko homma. Pääministeri Juha Sipilän puolueen keskustan isosti lanseeraama vaaliteema "Suomi yhdessä nousuun" on menettänyt jotenkin merkityksensä.

Ennen kaikki oli paremmin!

Tuli tuossa vaan mieleen, kun tänään ajelin lentokentän kiitotien päässä olevaa valtatietä ja samalla ylitseni oli laskeutumassa sellainen armeijan hävittäjälentokone. Merkistä ja mallista en osaa muuta sanoa kuin sen, että Elisabet Rehnin kohulla hankkima hornetti se ei ainakaan ollut. Meteliä sen moottorista kuitenkin lähti niin reilusti, että auton sisälläkin korvavaikut vaan rapisi olkapäille. Siinä minä samalla ääneen kirosin Espanjalaisen auton heikkoa äänieristystä ja ihmettelin lentokentän lähellä asuvien ihmisten melunsietokykyä. Metelin hävittyä mieleeni palasi lapsuus. Elettiin 80-luvun puoltaväliä. Aurinko paistoi lämpimästi, keli oli tuulettoman tyyni ja minä olin lempipuuhassani, eli kalastamassa veneellä keskellä pientä lähijärveä. Nykyään tällainen tapaus aiheuttaisi sosiaaliviranomaisten vierailun, siis jos joku "valveutunut" sattuisi sen näkemään. 10-vuotias poika yksin veneellä kalastamassa ilman aikuisten valvontaa. Se osoittaisi nykymittapuun mukaan vakavaa piittaamattomuutta lasta kohtaan, mutta siihen aikaan tuollainen oli ihan normaalia, varsinkin kun luottamus oli ansaittu. Joka tapauksessa, virveli kädessä lämpimässä kesäsäässä, mitäpä muuta sitä nuori miehenalku voisi toivoa. Olin heittänyt juuri virheen veteen ja aloin kelaamaan sitä ylös saaliin toivossa niin sillon se tapahtui, PAM!!! Valtava jysäys! Kaikki pinnan lähellä olleet kalat hyppäsivät vedestä ilmaan kuin taikaiskusta. Itsellä pääsi valehtelematta lusikallinen housuun ja veikkaan, että kaloilla kävi samoin, tietenkin sillä erotuksella, että ne pitää harvemmin housuja, mutta kaikki tämä vain pelkästä säikähdyksestä. Tämä valtava pamaus johtui hävittäjälentokoneen äänivallin rikkoutumisesta. Itsehän minä en vielä siinä vaiheessa sitä tiennyt vaan heti sen jälkeen, kun ehdin kotiin kertomaan tästä tapauksesta. Isä nauroi ja kertoi säikähtäneelle pojalleen mistä oli kyse. Nykyään tätä äänivallin ylitystä ei ilmeisemmin saa hävittäjällä tehdä muuta kuin äärimmäisissä tapauksissa, mutta silloin olikin kaikki asiat toisin. Paljon on vettä ehtinyt sen jälkeen virrata ja asiat muuttua. Yksi asia on ainakin muuttunut, sisävesien petokaloja ei suositella syömään kuin parin viikon välein ja Itämeren lohta maksimissaan kerran kuukaudessa, johtuen niiden myrkyllisyydestä ja säteilytasoista. Aikoinaan niitä syötiin paljon, kun ei osattu pelätä ja kukaan ei varoittanut. Toki noin vuosi tämän tapauksen jälkeen Ukrainassa posahti tämä surullisen kuuluisa Tshernobylin ydinvoimala ja laskeumat osuivat kotiseudulleni. Tämän jälkeen alettiin varoittelemaan kalan, sienien ja marjojen säteilystä. Kotiseudulla mustikassa pystyi käymään tämän Tshernobylin onnettomuuden jälkeen myös pimeällä. Mustikat loistivat vihreinä ja ne oli helppo havaita...no vitsi vitsi. Pakko se on kuitenkin todeta, oli ne asiat ennen paremmin. Koskaan ei tiennyt milloin ilkikurinen lentäjä ylittäisi äänivallin, kalalla sai käydä miten tykkäsi ja mistään ei varoiteltu.

Ei ikinä enää!

Miten Suomalainen mies rentoutuu?!? Noh, juomalla kaveriporukalla viinaa tietenkin. Koko viikonloppu perjantaista sunnuntaihin ja mikä parasta, vuokramökillä. Ei ole vaimo tai tyttöystävä vieressä ohjeistamassa ja rajoittamassa alkoholin käyttöä. Vaikkakin jokainen viikonloppuun osallistuja on joutunut nöyränä ilmoittamaan vaimoilleen tai tyttöystävälleen tästä kavereiden kanssa sovitusta viikonlopusta ja pyytämään häneltä lupaa hattu kourassa. No tästä koetinkivestä on selvitty ja nyt nämä kauniimmat osapuolet ovat kaukana ja näin ollen ei tarvitse pelätä, että he sattuisivat näkemään tätä kohellusta edes vahingossa.
Se mikä tällaisessa kaveri porukassa on parasta, ei tarvitse nöyristellä vaan saa olla ihan oma itsensä. Hiljainenkin mies saa puhua niin paljon kuin haluaa, tai olla sitten puhumatta, mutta kaverit pitää siitä huolen, että ei voi olla ainakaan juomatta. Voi saunoa vaikka neljä tuntia putkeen, sillä tällä reissulla naiset ei huutele pukuhuoneen puolelta, että meidän vuoro välillä. Puhutaan miesten juttuja ja nauretaan mahat kippurassa. Jossain vaiheessa humalatilaa sitten puhutaan henkeviä. Halaillaan, taputetaan selkään ja kehutaan miten hyvä jätkä sä oot ja sitten toisinpäin. Se on liikuttava hetki kun pääsee herkistymään, jopa niin liikuttava, että välillä joutuu pyyhkimään kyyneliä poskilta. Noh, heti perään kyllä todetaan, että nyt loppuu tämä neiteily ja sitten taas juodaan, niin ja saunotaan. Loppupelissä osa sammuu ja osa ei enää muuten vaan jaksa valvoa ja menee nukkumaan. Lauantai aamusta sama ralli taas jatkuu, vaikka hieman väsyneemmällä jutulla, kunnes on taas saatu tarpeeksi viinaa. Sen jälkeen meteli on taas korvia huumaavaa. Miehet huutaa ja musiikki pauhaa. Edellisen päivän ja illan kaava toistuu lähes pilkulleen. Kerrataan edellisen päivän tapahtumia ja muistellaan samoja asioita mitä edellisenäkin päivänä. En tiedä mistä se johtuu, mutta näin se vaan menee.
Sitten koettaa se karmiva sunnuntai. Heräät kahdeksan aikaan aamulla ja tajuat, että mökki pitää olla luovutuskunnossa kahdeltatoista, siis neljä tuntia aikaa kun arki iskee päälle niin kuin salama. Kukaan ei enää huuda tai muistele edellistä iltaa. Musiikkia ei soi ja meno on kuin hautajaisissa, koska kaikki tajuaa mitä on edessä, monta kaameaa kankkuspäivää. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kotiin palatessasi vaimo kysyy, että oliko mukavaa. Vastaat, että oli ihan jees, vaikka fiilis on että ei ikinä enää. Vaimo tietää sen ja nauttii sekä piikittelee, ihan vain piruillessaan, sillä hän tietää ettei tällaista viikonloppua ole hetkeen edessä. Itse hoet samalla mielessäsi, että ei ikinä enää ja painut sohvalle, kun muutakaan ei pysty.


Että sellainen viikonloppu takana ja olo on edelleen sen mukainen. Jos joku miettii, että onko tällaisessa mitään järkeä niin voin sanoa, EI OLE. Silti Suomalaiset miehet harrastavat sitä. Mielestäni se on ainut tapa, kun keski-ikäinen mieskin saa olla oma itsensä. Ryyppääminen on pahasta, mutta silloin tällöin kaveri porukalla otettuna se on oikein vapauttavaa. Asia minkä vain miehet tajuavat, tai ainakin uskoisin niin. Se ei kerro parisuhteen ongelmista vaan siitä, että mies haluaa tehdä kaikkensa sen eteen kavereita unohtamatta.

Pitkien välimatkojen Suomi!

Polttoainevero on päivän sana. Jotenkin vaan tuntuu, että tämä kilpailukykysopimus, eli tuttavallisemmin KIKY alkaa menettämään merkitystään ja on pelkkää sananhelinää tänään esitettyjen polttoaine- ja käyttöverokorotusten jälkeen. Se mikä työmiesten palkoissa säästetään niin kuljetuskustannuksissa menetetään. Muutenkin kuralle kilpailutettu kuljetusala on jo valmiiksi kusessa ja heillä ei ole näiden korotusten jälkeen muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kuljetus hintojaan. Eli mitään muuta ei tapahdu kuin kustannusrakenne muuttuu, mutta loppulasku on yhtä suuri kuin ennenkin. On tämä jotenkin niin älytöntä touhua. Tästä ei oikeastaan puutu muuta kuin se, että otetaan yleisellä tasolla esitetty palkkojen solidaarisuus alennus käyttöön ja tämän jälkeen vielä poistettaisiin minimipalkat työehtosopimuksista. Jotenkin tuntuu, että tässä hommassa loppuvat ensiksi rahat kansalaisilta ja sen jälkeen valtiolta, ja todella äkkiä.

Muoviastioita!

Olen luonteeltani peruspositiivinen ihminen, mutta jossain menee minullakin raja. Tulin nimittäin tänään kohtuu raskaan päivän jälkeen töistä kotiin ja astuessani olohuoneeseen huomasin meidän nuoremman kissan kiivenneen ikkunaverhoihin roikkumaan. Samalla sekunnilla, kun komensin sitä alas sieltä niin se mätkähti alas lattialle verhoineen päivineen. Odotin hetken silmät kiinni peläten, että verhotankokin tulee alas samaan syssyyn, mutta onneksi se sentään pysyi sille kuuluvalla paikalla. Katsoin kissaa hetken pitkään ja huokaisin syvään. Samalla ulko-ovi kävi ja vaimo saapui töistä ihmettelemään olohuoneen kaaosta. Osoitin kissaa syyttävästi ja vaimo kertoi, että se penteleen katti oli jo aamulla tehnyt saman tempauksen. Aloin pitämään kissalle palopuhetta käytöstavoista ja siitä mitä saa tehdä ja mitä ei. Kissa istui lattialla ja tuijotti minua silmät suurina niin kuin olisi ollut ymmärtävinään mitä minä sille selitin. Kun olin saanut kerrottua kissalle mielestäni kaikki tarpeelliset asiat kotona asiallisesti olemisesta niin vaimo kysyi minulta, että muistinko hänen illaksi järjestämänsä tupperware kutsut? Tuijotin häntä hetken kuin härkä punaista lakanaa ja hän jatkoi kertomalla, että oli niistä minulle muutama viikko sitten sanonut.
- EN MUISTANUT!
Jos mies voi jossain tilanteessa hajota täysin niin tämä oli juuri sellainen tilanne. Kissan verhoapinointi oli pientä sen rinnalla, että talo on täynnä muoviastioista kiinnostuneita naisia. Jotenkin vaan ei hermo kestä näin arki iltana kuunnella ylistyspuheita muoviastioista, ja ei ihan tavallisista muoviastioista vaan todella kalliista muoviastioista. Samalla sekunnilla päätin, että tänä iltana voisin ajella muutaman tunnin huviajelua autolla ja käydä pitkästä aikaa jonkun kaverin luona kahvilla.

Kiroilu!

Kakkihan me tiedämme, että kiroilu on ruma tapa. Silti jokaisella tekee mieli joskus manata ja sadatella oikein sydämen kyllyydestä, kun tilanne on sille otollinen. Jokuhan on joskus tutkinut kiroilua ja tullut siihen lopputulokseen, että se antaa voimantunteen ja auttaa jaksamaan vaikeissa tilanteissa. Varmasti näinkin, mutta meillä se tietää voimantunteen lisäksi myös rahan menoa. Rakas tyttäreni "kohta neljätoista vee" nimittäin kehitti päässään noin vuosi sitten ansaintamenetelmän itselleen. En muista tarkalleen tilannetta missä minulle tämä asia selvisi, mutta kiroilin jotain asiaa oikein ääneen niin tyttäreni ilmoitti tuohtuneena, että hän alkaa pitämään kirosanoistani tukkimiehenkirjanpitoa. Tämä tiesi hänen diktaattorimaisen ilmoituksensa mukaan sitä, että jokainen viiva kirjanpidossa tiesi minulle 10 sentin maksua. Eli meikäläinen köyhtyy euron jokaista kymmentä viivaa kohden. Hinnassa ei ollut neuvottelun varaa, sillä hän oli päättänyt taksansa ja that's it. Noh, tässä on noin vuosi kulunut ja rakas tyttäreni huomasi hyvin nopeasti sen, ettei pelkkä meikäläisen kyttääminen lyönytkään leiville, sillä kiroilen aika harvoin. Niinpä hän fiksuna tyttönä laajensi kyttäyskohteidensa määrää ja määräsi kiroilutaksat koskemaan myös äitiään. Tämän lisäksi oivia laskutus kohteita olivat myös meillä käyvät lähisukulaiset, eli mummot, papat, sedät ja enot.
Tässä on suunnilleen vuosi kulunut ja saldo ei taida olla kovin montaa euroa, mutta sitkeästi hän jaksaa kirjanpitoa pitää. Tämä kyttäys on kuitenkin vaikuttanut sen verran meikäläisen psyykkeeseen, että olen alkanut keksimään vaihtoehtoisia sanoja näille tuhmille tai rumille ilmaisuille. Siitähän on sitten välillä käyty keskustelua, että mikä määritellään kirosanaksi. Hänen mielestään esimerkiksi "hitto" tai "hittolainen" on kirosana ja minun mielestä ei. Tiedä sitten, mutta pääasia, että viivoja ja sitä myöden laskua tulee tasaisen hitaasti.
Täytyy kyllä sanoa, että meidän perheessä tämä naisväki osaa pitää meikäläisen koko ajan varpaillaan, niin ja sen lisäksi toimettomuus ei uhkaa, sillä tekemistä riittää ja jos sitä ei ole niin sitten keksitään. Noh, itsepä olen tieni valinnut.

World cup 2016!

Ihmettelin aamutuimaan, kun joka tuutista tuli MURSKA TAPPIO otsikoita. Totesin, että nyt meikäläiseltä oli mennyt jotain ohi ja todella kovaa. Kyllä, jääkiekon world cup turnaus oli alkanut ja Suomen leijonat olivat hävinneet ensimmäisen pelinsä jollekin junnuporukalle 4-1.
Jääkiekko tuo Suomen kansallispeli. Itseä ei jaksa kiinnostaa kyseinen pelimuoto oikeastaan yhtään. Seurata nyt monta tuntia, kun isot hikiset miehet luistelee potkuhousut jalassa kumipalan perässä kaukalossa ja tappelevat välillä. Ottelun kuvaan kuuluu poikittainen maila, väkivaltaisuus ja keihästys. Nehän ovat vastustajan vahingoittamis tarkoituksessa hankittuja jäähyjä. Kaukalossa ne ovat ihan ok vaikka kohde ei sitä haluakaan, mutta menepä paikallisella torilla tekemään samat temput jollekin kanssaeläjälle. Kahden tai viiden minuutin huilitauon sijasta siitä tulee aivan varmasti käräjäreissu. Huolestuttavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että kaukalon reunalla lapset seuraavat idolejaan ja ihannoivat heidän edesottamuksiaan. Kun nämä temput monistuvat junnusarjoihin niin siellä loppuu heikoimmilla yksilöillä pelaamisen riemu aika lyhyeen. Joo minä tiedän, että junnusarjoissa ei saa taklata, mutta kuka ne idoleilta apinoidut likaiset temput pystyy estämään, ei kukaan. Vastustajan kunnioitus on siinä vaiheessa vain pelkkää sanahelinää.
Jos verrataan eri pelejä niin esimerkiksi salibandy, koripallo ja jalkapallo ovat huomattavasti reilumpia pelejä, ainakin vastustajaa kohtaan. Niissä näkee todella harvoin sellaista sikapeliä mitä jääkiekko tarjoaa. Viihdyttävyys on niissä aivan eri tasolla.

Niin minä mieleni taas pahoitin!

Tässähän tulee mielensäpahoittajalle ähky! Ensiksi yle näyttää pornografiaa veronmaksajien rahoilla lähes parhaaseen katseluaikaan. Tämän jälkeen Pekka ja Pätkä seikkailee 70-luvulla kuvatussa elokuvassa hieman normaalia tummempina henkilöinä ja nyt kuin pisteenä iin päälle aina niin terveellisenä pidetty sokeri paljastuukin myrkyksi jota on tietoisesti peitelty, ja kaikki tämä lähes samaan syssyyn. Eikä tässä vielä kaikki, sillä koko ajan paljastuu lisää kaikkea uutta joka ärsyttää. Keneen tässä voi enää luottaa ja mitä katsoa tai syödä, kun ei yhtään tiedä mitä loukkaavaa tai vaarallista tulee vastaan.


Sitä minä vaan, että jotenkin tämä ihmisten tarve pahoittaa mielensä alkaa tökkimään. Etsimällä etsitään syitä saadaksemme ainoastaan valittaa. Haukutaan netissä kaikki mahdolliset tahot ja vaaditaan vastuullisten tuomitsemista ja kaikki tämä nimimerkin turvin. Minä ymmärtäisin, jos mielensäpahoittamiseen olisi oikeasti jokin pätevä syy ja se esitettäisiin omalla nimellä ja kuvalla, mutta näinhän se ei yleensä mene. Mielensäpahoittamisesta on tullu jollain tapaa yleinen harrastus, joka on mielestäni kiusaamista. Julmat ihmiset purkavat pahaa oloaan muihin ja tätä kautta luulevat olevansa muita parempia ihmisiä. Jotenkin tämä nimimerkki jeesustelu alkaa riittämään. Kuten huomaatte, pahoitin mieleni muiden mielensäpahoittajien vuoksi ja tunnen itseni nyt muita paremmaksi ihmiseksi ;)
   

Jari Sillanpää kahvi!

Meikäläisen elämä on kuin Olkiluodon ydinvoimalan työmaa, mikään ei mene niin kuin sovitaan. Jaa että miksikö? Noh, olen kova syömään marjoja ja halvin keino saada näitä metsän herkkuja on kerätä ne itse. Päätin muutama viikko sitten, että tämän vuoden marjanpoiminta kiintiöni on täynnä. Selkä on poiminnasta mutkalla kuin puolukan varpu ja pakastimessa oli marjoja enemmän kuin riittävästi. Sanoin tämän päätökseni myös vaimon kuullen ja sen verran painokkaasti, että varmasti ymmärsi asian.
Eilen hän sitten tuli töistä kotiin ja kysyi, että lähtisinkö hänen kanssaan keräämään puolukoita? Katsoin häntä hetken kuin teini-ikäinen poika villasukkia jotka oli saanut mummoltaan joululahjaksi. Tämän jälkeen tarkoitukseni oli sanoa hänelle painokkaasti EI, mutta sain aikaiseksi ainoastaan "totta kai rakkaani" lauseen.
Siellä sitä sitten oltiin hetken päästä taas kerran keskellä metsää. Ämpäri kädessä seurasin vaimoa kuin hai laivaa ja mietin, että olinpa taas kerran liian helppo. Samalla mietin, että onko tämä oikeasti keski-ikäisen miehen hommaa. Normaalisti tämän ikäinen mies on kiinnostunut vapaa-ajallaan moottoripyöristä, jääkiekosta ja kauniista naisista, mutta tämä mies se vaan kerää marjoja. No niin juuri, voi h*levetti sentään! Tästä ei puutu oikeastaan muuta kuin se, että ostan itselleni kaupasta Jari Sillanpää kahvia ja alan muodostamaan mielipiteitä sisustusratkaisuista.
Noh, reilu tunti ja kaksi täyttä ämpäriä myöhemmin pitelin selkääni ja kerroin vaimolle, että NYT oli viimeinen kerta tälle vuodelle tätä marjan poimintaa. Vaimo sanoi, että juuri näin. Meille ei tarvinnut yhtään enempää marjaa ja hänen työkaverilleen riittäisi nämä kaksi ämpärillistä vallan mainiosti. Siis mitä v**tua?!? Kyllä, minä olin kyykkinyt reilu tunnin metsässä työmiehen viiva vilkkuen ja vain siksi, että hänen työkaverinsa saa puolukkaa. Voi p*rkele sanon minä. Jos tämän olisin tiennyt niin...no okei, olisin varmasti ollut silti keräämässä marjoja vaikka minua olisi niiden lopullisesta kohteesta tiedotettukin. Sillä kun vaimo sanoo niin silloin tämä poika liikkuu. En vaan ymmärrä miten minä olen vajonnut tähän asemaan.             

Mopopojat!

Meinasin jäädä tuossa hetki sitten mopon alle, tai oikeastaan kahden mopon alle. Olin vaimon kanssa fillarilenkillä ja erään alikulkutunnelin jälkeisessä mutkassa kaksi mopoa tulee vastaan peräkkäin samaa puolta pyörätietä. Tilanne tuli kieltämättä hieman yllättäen. Oletin, että pyörätiellä on oikeanpuoleinen liikenne, mutta erehdyin. Sain äkkinäisestä tilanteesta huolimatta fillarin pysähtymään kohtuu rivakasti. Mopopojat eivät vastaavasti ehtineet jarrulle vaan ensimmäinen kaahasi ojaan niin että heinät vaan pölisivät ja sieltä vaivoin takaisin pyörätielle. Jälkimmäinen mopoilija jolla oli myös kyytiläinen seurasi kuin kiskoilla ensimmäistä mopoa ojaan, mutta kaatui niin että turpeet vaan pölisivät. Katselin hetken heidän rymistelyään siellä ja hieman jopa yllätyin, sillä ojanpohjalta ei kuulunut yhtään kirosanaa. Kysyin pojilta jahka saivat itsensä ylös mopon alta, että tuliko herroille fyysisiä tai henkisiä vammoja. Vastaus tuli kuin tykin suusta, ei kumpiakaan. Tämän jälkeen kuski alkoi selittämään, että mopon takajarru oli rikki, vähän niin kuin syyttäen sitä kyseisestä kaatumisesta. Naamasta kyllä näki, että taisi olla pojalla hieman jännäkakkaa housussa, enkä yhtään ihmettele sillä tilanne tuli niin sanotusti silmille. Onni onnettomuudessa, sillä tilanne olisi ollut varmasti pahempi, jos ojaan olisi turpeitten ja heinän sijasta sattunut isompi kivi tai puu. Ajattelin ensiksi ihan vaan keventääkseni tunnelmaa kysyä, että ei sieltä ojanpohjalta sattuisi löytymään yhtään pokemonia, mutta päätin toivottaa heille ainoastaan hyvää jatkoa ja hyppäsin fillarin selkään. Sinne he jäivät putsaamaan mopoaan heinistä ja paikkaamaan henkisiä vammojaan :)

Terveyskeskus!

Kävinpä tuossa aamulla paikkakunnan uutuuttaan kiiltävässä terveyskeskuksessa. En ole siellä pahemmin aikaisemmin pyörinyt ja olin lievästi sanottuna eksyksissä, mutta onneksi vaimo oli hieman ohjeistanut minua siitä miten kyseisessä pajassa käyttäydytään. Ensiksi piti vaimon ohjeiden mukaan ilmottautua kelakortilla ilmoittautumis laitteeseen. Yllätys yllätys ,ensimmäinen vastaan tullut laite ei tunnistanut kelakorttia, koska se oli tarkoitettu hammaslääkäriin ilmoittautumiseen. Noh, toinen vastaan tullut laite sitten hyväksyi kelakortin ja otti vastaan ilmoittautumisen. Mietin mielessäni, että tämän siitä saa kun vastaanottohenkilö korvataan laitteella. Tämän jälkeen piti löytää röntgeniin ja lopuksi vielä laboratorioon. Siinä olikin oma hommansa sillä Suomalainen mieshän ei lue käyttöohjeita tai opasteita kuin äärimmäisessä hädässä. Se mikä tässä kaikessa kuitenkin oli parasta, olin valmistautunut useamman tunnin odotteluun, mutta kaikista haahuilusta huolimatta oleskeluaika kyseisessä kiinteistössä kesti vain vaivaiset 20 minuuttia. Siinä ajassa oli otettu luokkakuva keuhkoista ja imetty useita litroja verta. Valtavan hienoa palvelua :)

Hääpäivä!

Hääpäivä, miehelle maailman vaikein asia muistaa. Hääpäivän lisäksi pitää muista vaimon syntymäpäivä, parisuhteen alkamispäivä ja paikka missä tavattiin ensimmäisen kerran. Tämän lisäksi pitää muistaa mitä hänellä oli päällä, missä suudeltiin ensimmäisen kerran ja se, että paistoiko sinä päivänä aurinko vai satoiko. Niinpä niin, tärkeitä asioita naisille, mutta miehelle ylitsepääsemätön urakakka. Miten kukaan voi muistaa jopa kymmenen vuotta sitten tapahtuneita asioita?!? No joo, olen huomannut, jos muistan hääpäivän ja vaimon syntymäpäivän niin hän on varsin tyytyväinen. Itsellä on puhelimessa hälytys kyseisistä päivistä ja tämä muistutus muistuttaa kolme kertaa. Ensimmäinen hälytys on hyvissä ajoin kuukautta ennen, toinen on viikkoa ennen ja viimeinen edellisenä päivänä. Helppoa, ei tarvitse panikoida ja vaimo on tyytyväinen. Toki tällä kertaa meinasi iskeä paniikki sillä edellinen puhelin hajosi toukokuussa totaalisesti ja siinä samalla hävisi nämä tärkeät muistutukset. Hetken siinä hyperventiloin ja mietin, että mistä minä ne päivät nyt löydän kysymättä vaimolta suoraan, kunnes keksin katsoa syntymäpäivän vaimon ajokortista ja hääpäivä löytyi niin sanotusta arkistolaatikosta jossa oli säilössä yksi hääkutsu. Meinasi oikeasti iskeä paniikki ennen kuin tajusin nämä keinot.


Noh, meillä oli eilen virallinen hääpäivä ja ylihuomenna on sitten vaimon syntymäpäivä. Toisin sanoen aivan unelma tilanne, kun nämä päivät ovat niin lähekkäin. Minun ei tarvitse olla hereillä kuin muutaman päivän vuodessa. Vaimo vihjaili tuossa kesällä, tai oikeastaan toivoi ihan suoraan, että hän haluaisi lähteä kanssani hääpäivän ja syntymäpäivänsä kunniaksi issikkavaellukselle. Olin ymmärtäväni mitä hän tarkoitti, mutta heti kun hänen silmänsä vältti niin oli pakko käydä googlettamassa kyseinen termi. Ensimmäisenä tajusin, että nyt puhuttiin hevosista. Itse pelkään näitä kavioeläimiä kuin ruttoa ja minähän en niiden selkään noususi, joten pakko keksiä jotain muuta millä juhlistaa näitä päiviä.


Helpoin tapahan olisi ollut keksiä joku lahja, olla huomioiva ja hellä, mutta se tapa on tullut käytettyä jo niin useana vuotena. Noh, sitten joku harmaa aivosolu liikahti pääkopassani ja mieleeni tuli hotelliviikonloppu. Se olisi yhdistetty hääpäivä- ja syntymäpäivälahja. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja varaamaan hotellia lähimmästä isosta kaupungista, joka meidän tapauksessa on Jyväskylä. Nyt täytyy sanoa, että olin ylpeä itsessäni keksiessäni aivan itse jotain tällaista.


Viime lauantaina me sitten mentiin isolle kirkolle juhlimaan etukäteen näitä merkkipäiviä ja minä toimin matkan johtajana. Tiesin, että vaimo tykkää shoppailla, joten saavumme kaupunkiin hyvissä ajoin. Olin mukana shoppailemassa vaikka inhoankin turhaa kaupoissa pyörimistä. Vaimo kyselikin moneen otteeseen, että joko kyllästyttää, mutta en myöntänyt mitään. Hymyssä suin kuljin perässä ja kehotin häntä tyydyttämään tämän naisille niin tyypillisen shoppailu vietin. Ainoat toiveet matkanjohtajana minulla oli, että kävisimme katsomassa vaimolle sopivan elokuvan, joka ei ollut yllätyksekseni mitään romanttista hömppää vaan toiminnan täyteinen war dogs ja se, että kävisimme syömässä illan kuluessa hyvin jossain oikeassa ravintolassa.


Näin jälkikäteen täytyy sanoa, että idea hotelli viikonlopusta oli enemmän kuin onnistunut. En ole nimittäin nähnyt vaimoa noin rentoutuneena ja onnellisena pitkiin aikoihin. Täytyy kyllä myöntää myös se, että itselläkin oli aivan älyttömän hauskaa ja olo oli levännyt kaikesta hötkyilystä huolimatta. Seitsemän vuotta avioliittoa takana ja nyt vasta keksin, että poistumalla tutuista ympyröistä saa aikaan parhaan mahdollisen onnistumisen.
  

Miesflunssa 2!

Juuri kun pääsin kehumasta viime viikolla, että enpä ole ollut kipeänä pitkään aikaan niin tämän siitä saa. Eilen se alkoi pienennä yskänä ja sellaisena outona tunteena tuolla nielun alueella. Jossain vaiheessa yötä heräsin ja tunsin kuinka se oli jo levinnyt. Nenä vuoti kuin seula ja lihakset olivat niin kipeät ettei kukaan voi uskoa. Aamulla se oli sitten selvää, sillä huoneen mittasuhteet vaihtelivat, näkökentässä vilisi usean värisiä ja erikokoisia palloja, vessassa joutui tekemään tyttöpissit istuen ettei kaatuisi huimauksen vuoksi ja mikä pahinta, kukaan ei enää rakastasi minua tunne valtasi mielen siinä pöntöllä istuessani. Kyllä, minuun oli iskenyt MIESFLUNSSA, ainakin vaimon diagnoosin mukaan! Oireet olivat kuulema ilmeiset. No voi p*rkele, tämän siitä kehumisesta saa! Kaiken lisäksi kekkaloin viikonloppuna puolipukeissani ulkona viileässä syys säässä, olisi pitänyt olla kaukaa viisaampi.


Jos joku väittää, että "eihän tuossa mitään, pikku juttu" niin hän ei tiedä tällaisesta taudista mitään. Kaiken lisäksi tauti vaatii oireiden häviämisen jälkeen pitkä kuntoutuksen. Kuntoutukseen kuuluu hoivaamista, palvelemista ja silittelyä, mutta usein vaimo laiminlyö tämän jälkihoidoin jollei sitä osaa vaatia, mutta ei mennä vielä asioiden edelle. Täytyy yrittää lievittää näitä oireita ensiksi YKSIN, sillä vaimo on töissä. Kuinkahan sitä selviää hengissä hänen kotiin tuloon asti, saa nähdä miten käy. Mielestäni vaimon pitäisi saada sairauslomaa minun hoitojaksoni ajaksi, vähän niin kuin pikkulapsien vanhemmatkin saa, vaikka olenkin jo isopoika.


Voi että kun on huono olo.