En tiedä kumpaa syyttäisi, vaimoa vai äitiä. Eilen minulle muistui yht'äkkiä mieleen, että voihan p*rseensuti, äidillänihän on syntymäpäivä ja minä olin melkein unohtanut sen. Onneksi päivä oli vielä nuori ja muutenkaan ei ollut kiire, joten ei muuta kuin kiireellä lahjan ostoon. Kukkia ja suklaata, niistä ne naiset tykkää, tai niin minä olen itselleni aina uskotellut. Helppoa ja simppeliä, ei tarvitse sen suuremmin päätänsä vaivata. Tämän jälkeen puhelu isälle, että ovatkohan he mahdollisesti kotona, sillä olisin saapunut vierailulle vähän niin kuin sillai yllätyksen omaisesti ja keittyisikö äidin syntymäpäiväkahvit. Isä oli hetken hiljaa ja tokaisi, ne syntymäpäivät ovat vasta huomenna, mutta kahvit kuulema keittyisi siitä huolimatta. No niinpä tietenkin. Täytyy kyllä sanoa, että hieman nolotti ja tunnelman keventämiseksi tiedustelin isältä siinä samalla, että onko tällainen syntymäpäivien päivämäärien unohtelu ainoastaan miehinen ominaisuus, vai onko tässä pikemminkin kyse jostain suvun mukanaan tuomasta syntymäviasta? Kuulema miehinen ominaisuus, joka korostuu sukupolvien myötä.
Tänään aamulla nukutti oikein makeasti ja yllätys yllätys, kiirehän siinä tuli. Olin luvannut mennä äidin syntymäpäiville heti aamusta ja tämän lisäksi työhommat painoivat päälle. Olin jo aikeissa siirtää syntymäpäivä kekkereitä viikonlopulle, kun vaimo puuttui peliin. Vaimolla oli omat kiireensä ja hän ei ehtinyt lähteä mukaan, mutta hän sanoi minulle, että nyt kyllä menet kerran olet luvannut. Noh, eihän siinä auttanut muuta kuin edellispäivänä ostettu lahjat kainaloon ja menoksi. Perille päästyäni minua odotti jumalainen näky. Pöytä täynnä kakkua, pullaa, keksiä ja suklaata. Joulunjälkeinen painonhallinta projektini loppui kuin seinään. Eihän se nyt haittaa, jos hieman maistelee kaikkea, sillee vain kertaluonteisesti. Siinähän se aika sitten vierähti herkkuja maistellessa ja rupatellessa kunnes katseeni osui seinällä olleeseen kelloon. No voi p*rkele, nyt on oikeasti kiire. Ei muuta kuin vielä kerran nopeat onnentoivotukset, pahoittelut kiireestä ja pompulla autoon. Kotimatka sujui siihen asti hyvin, kunnes tuli valtava välähdys. Se ei ollut meikäläisen älynväläys vaan tienpientareella olleen poliisin kamera-auton salamavalo. Siinä vaiheessa puristin rattia rystyset valkoisena ja manasin kuin lappalainen. Tämä on niin meikäläisen tuuria, kunnon Aku Ankka koko mies. Miksei koskaan voi mennä kohtuudella, edes yhden kerran. Kotiin päästyäni soitin vaimolle, että taisi tulla melkoisen kallis selfie. Noh, kuin kaupan päälle vaimo alkoi räpättämään meikäläisen hurjastelusta. En sitten keksinyt muuta puolustusta kuin sen, että en minä hurjastellut, ajoin vain normaalia ripeämmin ja epähuomiossa nopeus kasvoi liian suureksi. Ja sitä paitsi, jos olisin tehnyt niin kuin aamulla ensimmäiseksi ajattelin niin nämäkin sakot olivat jääneet tulematta, mutta mitäpä sitä poika ei tekisi, että saa äitinsä onnelliseksi. Toisin sanoen, nämä sakot oli vaimon vika vaikka minä siitä kärsinkin.
Viimeisessä virkkeessä pistämätöntä logiikkaa :-)
VastaaPoistaSyyllisten hakeminen on Suomalaisten kansallisharrastus ;)
Poista