Vaimo pyysi syksyllä, että viittisisinkö katsoa hänen polkupyöräänsä ja pistää sen kuntoon. Siinä ei hänen sanojensa mukaan ollut muuta ehjää kuin tanko ja takarapakaari, kaikki muu oli tavalla tai toisella vinksallaan. Ihmettelin mielessäni hieman, että oliko hän jäänyt kenties sen kanssa auton alle, mutta lupasin katsoa sitä joku päivä ja pistää kuntoon. Noh, koko talvi on tässä mennyt niin sanotusti ihmetellessä, että miten ihmeessä nainen voi yleensäkään ajaa polkupyörän hänen kertomaansa kuntoon? Minä ymmärtäisin kyllä, jos kyseessä olisi alle viisitoistavuotias pojankoltiainen, mutta keski-ikäinen nainen.
Viikko sitten hän kysyi olinko jo laittanut hänen fillarinsa kuntoon. Täytyi myöntää hänelle ihan suoraa etten ollut ehtinyt vielä paneutua kyseiseen projektiin, mutta lupasin kunnostaa sen tässä joku päivä. Noh, muutama päivä sitten hän ilmoitti ostaneensa uuden polkupyörän ja olen tässä nyt kaksi päivää ihmetellyt tätä naisten vimmaa saada kaikkea uutta kun vanha ei enää syystä tai toisesta kelpaa. Ihme kulutus hysteriaa. Kyllä minä olisin se vanhankin pistänyt kuntoon joku päivä ja siitä olisi varmasti tullut ihan hyvä kulkupeli, mutta eih, aina pitää saada uutta kun vanha on ihan vähän vaan rikki. Sitä paitsi ei me miehet mitään koneita olla. Kun ei ehdi niin ei ehdi, tai jos ei huvita niin silloin ei huvita, mutta ei se kuitenkaan sitä tarkoita etteikö ne asiat tulisi kuntoon joku päivä. Se täytyy vielä sanoa, että kaikki tuntemani naiset ovat samanlaisia heti mulle kaikki nyt tyyppejä jotka ei ymmärrä ettei kiinan muuriakaan päivässä rakennettu. He eivät vaan ymmärrä, että meillä miehillä joka asia ottaa vaan oman aikansa. Ihme vouhotusta?!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti