Elämä on välillä iloa ja toisinaan surua. Meillä se on ollut muutama päivän ajan surua, sillä aina niin iloinen lemmikki kolmikko harveni muutama päivä sitten yhdellä jäsenellä kanin löydyttyä yön jäljiltä menehtyneenä. Elsa kanin, tuttavallisemmin kanisterin maanpäälliset pomput tulivat tiensä päähän vajaan vuoden ikäisenä. Syytä kuolemaan ei tiedetä ja sitä ei alettu selvittämäänkään. Ilmeisesti jonkun kohtauksen se oli saanut jäljistä päätellen. Kanit ovat kovin herkkiä menehtymään mitä muilta vastaavan otuksen omistajilta olen kuullut.
Tyttärelle kanin poismeno oli kova paikka ja nämä ovat tilanteita missä lohdutuksen sanoja on vaikea löytää. Aina niitä ei tarvitse löytääkään ja paras tapa lohduttaa toista on antaa hänelle vaan aikaa ja tilaa. Lemmikki on aina osa perhettä ja täytyy myöntää, että itsellekin tuli tippa linssiin. Ikävä jäi, mutta elämä jatkuu. Sanoinkin tänään tyttärelle, että eiköhän Elsalla ole nyt hyvä olla ja kilometreittäin sähköjohtoa jyrsittävänä, sillä niiden jyrsiminen tuntui olevan sen lempipuuhaa. En vaan vieläkään ymmärrä, että mikä niitä kaneja niissä johdoissa oikein viehätti? Niissähän kulkee tappavaa sähköä sisällä ja silti niitä pitää vaan maistella. Tytärtä nauratti jo kovasti ja se on aina hyvä merkki kun huono huumori puree.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti