Minä vihaan muutamia asioita tässä elämässä, tai oikeastaan vihaaminen on väärä sana, enemmänkin voisi puhua inhoamisesta. Yksi sellainen on sairastaminen. Olisi nimittäin parempaakin tekemistä kuin maata vuoteen omana kuumeen ja flunssan kourissa. Toinen päivä menossa ja mitta alkaa olemaan aikalailla täynnä. On tästä toki hyötyäkin, ainakin vaimon oppimisen suhteen. Eilen illalla meni nimittäin suihkun lattiakaivo tukkoon ja hän joutui puhdistamaan sen ensimmäistä kertaa ihan itse omin pikku kätösin. Ensiksi kuului kylpyhuoneesta älytön manaaminen ja sen jälkeen huuto, että tarvitsisi miestä paikalle. Vastasin, nyt en jaksa ja annoin hänelle suulliset ohjeet toimenpiteeseen. Täytyy kyllä olla hänestä ylpeä, sillä hän onnistuu siinä hermostumatta ja ilman yhdenkään kynnen katkeamista. Tämän lisäksi, kun hän oppisi vielä vaihtamaan autoon renkaat ja kantamaan raskaita tavaroita niin minä olisin sen jälkeen täysin tarpeeton. Olisin kuin sohvakalusto, kun kulunut yleisilme alkaisi kyllästyttämään niin vaihtoon vaan. Noh, ehkä minulle senkin jälkeen jotain käyttöä olisi, tai ainakin pakko uskoa niin. Vaikka vaimo ei olekaan mitenkään uskonnollinen ihminen niin tuskin hän papin edessä kehtasi valehdella ja sanoa rakastavansa minua niin vasta- kuin myötämäessä tarkoittamatta sitä. Toki onhan siitä tilanteesta kohta kahdeksan vuotta ja mieli on saattanut muuttua, mutta sellaisen aistisi tälläinen tyhmempikin mies varmasti. Hän ei äyskinyt ja tiuskinut vaan oli oikein onnellinen tehtyään miesten töitä. Vai olisiko se sittenkin niin, että hän oli onnellinen siitä, ettei tarvinnut miestä kyseisen toimenpiteen suorittamiseen. Tiedä häntä, ehkä sekin joskus selviää. Parempi olla miettimättä asioita joista ei tajua yhtään mitään. Jos totta puhutaan niin hän on harvinaisen oma-aloitteinen ja kätevä käsistään niin miesten kuin naistenkin töissä. Yleensä kun minä vielä mietin niin hän on sillä aikaa tehnyt asiat jo valmiiksi.
Toinen asia mihinkä tämä tauti on vaikuttanut, nuoremman tyttären kuljettajan pestiin. Hän ei ole nimittäin pyytänyt minua kertaakaan viemään tai hakemaan autolla mihinkään sen jälkeen kun sai kuulla minun olevan sairaana. Normaalisti sen on jatkuvaa. Käypäs, viepäs, tuupas ja meepäs komennot vaan kaikuvat kuin maailman omistajalla konsanaan. Jotenkin tulee oikein hyvä fiilis, ehkä hän arvostaa minua sittenkin, kun ei raaski sairasta miestä juoksuttaa. Toki näin uskollista kuljettajaa hän ei löydä varmasti mistään, joten taitaa olla oma lehmä ojassa tässä hiljaisuudessa.
Juu niin tämä on, ihan s**tanan tylsää. Vois vaikka aloittaa elokuvamaratonin. Sitä vaan tässä vielä mietin, että miksei suomalaista apteekkilainsäädäntöä voisi muuttaa sen verran, että tällaisten kulkutautien nujertaminen kävisi muutamassa tunnissa. Maailmalta nimittäin löytyy sellaisia lääkkeitä mitkä nujertavat kaikki rottaa pienemmät pöpöt hetkessä, niin ja koko korttelista. En ole koskaan ollut mikään lääkkeitten syöjä ja esimerkiksi meikäläisen viimeisin antibioottikuuri on vuodelta 1995. Eli ei ihan joka vuosi ole tarvinnut niitä popsia niin kuin ei muutenkaan lääkkeitä, mutta sellaisen "kulkutaudin tappaja" lääkkeen voisin syödä ihan vaan sillä, ettei ainakaan minun pää kauaa kestä tätä pelkkää makaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti