Pojasta polvi paranee!

Leevi and the leavings lauloi joskus aikoinaan, se ei ole mies ei mikään, jos ei valmistu talo omin hartia voimin voitan kaikki vaikeudet ja viivytykset. 80, 90 ja osin 2000- luvun alussakin miehinen mittari oli se, että pitää rakentaa perheelle talo. Itse olen elänyt nämä ajat, mutta en ole ollut koskaan mikään talonrakentaja tyyppi. Tunnen itseni nimittäin niin hyvin, jos minä alkaisin rakentamaan taloa niin saisin aikaan korkeintaan pihamajan josta puuttuisi katto. Sen lisäksi siitä rakennusprojektista seuraisi burnoutti, vatsahaava ja avioero. Niinpä olen asunut aina muiden rakentamissa taloissa ja elänyt sitä kautta varsin onnellista elämää vaikka tämä leevi and the leavingsin laulama miehinen mittari ei olekaan täyttynyt. Kaiken ylimääräisen ajan, tai oikeastaan viimeisen kymmenen vuoden aikana ainoastaan silloin tällöin olen käyttänyt autoharrastuksiin. Se on ollut varmaan tapani osoittaa sitä miehisyyttäni, tai jotain. Varsinaisen käyttöauton rinnalla on ollut aina jonkin näköinen harrasteajoneuvo. Sitä kautta olen oppinut huoltamaan ja korjaamaan autoja varsin hyvin, ainakin omasta mielestä. Harrasteajoneuvot ovat olleet aina sellaisia maksimissaan muutaman vuoden projekteja ja kun ne ovat olleet omasta mielestä valmiita niin olen myynyt ne eteenpäin.

Viime viikolla meidän varsinaisessa käyttöautossa ilmeni jarruongelma. Jarrupoljinta painaessa auton liikkeellä ollessa kuului sellainen rohina, eli jarrupalat oli finito. Tänään sain sitten vihdoinkin aikaiseksi vaihtaa ne, vaikka oma homma siinä aina on. Tällä iällä ei enää millään jaksaisi rassailla noita autoja, varsinkaan käyttöautoa. Mielummin veisi sen korjaamoon, mutta tässä tapuksessa ja näin lyhyellä varoitusajalla en saanut varattua aikaa sille. Noh, eihän siinä muu auttanut kuin kääriä hihat. Itse vaihtamiseen meikäläisellä ei mennyt kuin maksimissaan tunti, mutta toinen tunti meni harrasteajoneuvon siirtämiseen, joka on ollut talvisäilössä samaisessa tallissa mihin olin menossa jarruremonttia tekemään. Tämä viimeisin harrasteprojekti oli niin pahasti tiellä, että se piti siirtää ulos. Noh, kyseinen kulkine ei liikkunut muuta kuin lihasvoimalla ja yksinään se oli hieman haastava homma. Kiroilin työntäessäni sitä perse pitkällä ja päätin, että ensi vuonna se ei ole enää tiellä. Se ei ollut vielä valmis, mutta pienellä vaivalla se olisi myyntiä vaille valmis. Samalla siinä nuorempi poika soitti ja kyseli missä olin menossa. Oli ilmeisesti rahaa vailla, sillä ei tämä meidän jälkikasvu minulle muuten huvikseen soittele. Puhelun aluksi kysyin häneltä hetken mielihäiriössä, että haluaisiko hän tämän viimeisimmän projektin ensimmäiseksi käyttöautokseen. Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista ja sen jälkeen kuului "oikeasti". Itse en kehtaa enää tällä iällä sillä ajaa ja toisekseen kyseisellä kulkineella alkaa olemaan myös tunnearvoa. Sen lavalla kasvoi ostaessani koivu ja ehjää peltiä ei ollut muuta kuin rekisterikilvessä, eli työtunteja siihen on mennyt arviolta kymmenentuhatta. Kolmannekseen siihen on mennyt rahaa jo niin paljon, etten saa koskaan siitä omiani pois. Näistä syistä en haluaisi siitä välttämättä luopua ja pojan ajokortin saantiin on vielä pari vuotta aikaa, joten ei olisi kiire laittaa sitä ihan heti kuntoon, vaikka se välillä tiellä onkin. Poika oli ikionnellinen niin kuin minäkin ja nyt meillä oli kuulema yhteinen "rojekti". Niin, ei se välttämättä hukkaan menisi vaikka hänkin oppisi rassaamaan autoja älypuhelimen ja tietokoneen lisäkisi. Toisin sanoen meikäläinen siirtyy työnjohtotehtäviin ja nuorempi poika saa olla jatkossa autoremontin jälkeen kädet kyynärpäitä myöten rasvassa.