Enempi on parempi ja no pain no gain ovat varsin tuttja argumentteja nykyliikkujan suusta. Tavallinen matalasykkeinen kävelylenkki työpäivän jäljeen on aivan turhaa, koska se ei tarjoa minkäänlaisia haasteita. Se on tarkoitettu ainoastaan vanhuksille ja kuntoutujille. Kunnon juoksulenkki niin, että rakot vaan jaloissa puhkeilee on sitä itseään. Jos ei tule verta niin ei voi kehittyä. Sen jälkeen illalla vielä ohjatulle tunnille ja sielläkin pitää vetää itsensä niin piippuun, että silmissä vaan sumenee. Seuraavana päivänä työpäivän jäljeen crossfittiä ja päälle maksimaalinen jalkarääkki, niin ettei seuraavana päivänä p*skalle taivu. Tämä sama ralli jatkuu viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, mutta pääasia, että tietää olevansa viimeisen päälle tikissä ja elävänsä terveellistä elämää. Tähän lisätään vielä vähähiilihydraattinen ruokavalio niin avot. Hiilihydraatit, nuo pahaiset jotka eivät auta muuta kuin rakentamaan uimarenkaan keskivartalon kohdalle.
Tosiaan, lueskelin tänään Helsingin sanomia ja silmiini osui juttu ammattivalmentaja Matti Heikkilästä. Hän toimii Suomen urheiluopiston hyvinvointipalveluiden johtajana. Hän on tehnyt artikkelin mukaan uransa aikana yli 200 000 kuntotestiä, mikä vaikuttaa näin äkistään aika hurjalta määrältä, mutta tietää varmasti mistä puhuu. Hän kertoo, että uransa alkuaikoina hän ajatteli, jos testattavan tulos kuntotestissä oli huono, hän ei ollut harjoitellut riittävästi. Sittemmin hän oli keskustellut testattujen kanssa syvemmin ja huomannut, että asiat olikin päinvastoin. Testattava oli harjoitellut liikaa ja ylikuormittunut siitä. Arjen tuoma kuormitus lisättynä harjoittelu kuormitukseen saa aikaan sen, että ihminen ei vaan enää jaksa. Ihmiset eivät pidä esimerkiksi fyysistä työkuormitusta yhtään minään. Ainoastaan salilla tai lenkkipolulla vietetty aika lasketaan. Hyötyliikunta on höpö höpö ihmisten juttuja. Jos tehdessä ei tarvitse irvistellä tai ei tule hiki niin siitä ei ole mitään hyötyä kunnon kasvatus mielessä.
Olen samaa mieltä Matin kanssa tästä ylikuormittumisesta. Suurimmalla osalla normaali kuntoilijoista tuntuisi olevan hukassa liikumistapa ja määrä mikä edistää terveyttä. Liikunta on pahimmillaan kuin liikasyöjän ahmimishäiriö. Häiriön oireena on toistuvasti käsistä karkaava liikunnan määrä ilman riittävää lepoa. Se johtaa jollakin aikavälillä yksilöstä riipuen elimistön ylikuormitustilaan, eli ylikuntoon, tai saa aikaan liikarasitusvammakierteen. Jotkut tiedostaa tilan kyllä, mutta pää ei anna periksi höllötä edes hetkeksi.
Oman elimistön kuuntelu unohdetaan tai sitä ei osata. Jos edessä on ohjattu tunti tai kyseisenä päivänä on ohjelmassa jokin muu ennalta suunniteltu harjoite niin sinne mennään sitten vaikka pää kainalossa. Liikunta lisää tutkimusten mukaan mielihyvähormoonin eritystä, laskee pitkässä juoksussa stresshormoonitasoja ja aiheuttaa sitä kautta tietynlaista riippuvuutta. Tämä tekee sen, että ihminen harjoittelee vaikka olo on kuin rekan alle jääneellä jäniksellä. Silloin kun ihminen tuntee itsensä väsyneeksi niin pitäisi miettiä onko kyseisen päivän harjoitteessa mitään järkeä. Voin kertoa, ei ole. Väsymys on elimistön keino kertoa siitä, että tänään ei kannata mennä sinne jumppatunnille. Sekin pitäisi muistaa, ettei se kunto tai lihas mihinkään yhden tai useamman lepopäivän aikana katoa, päinvastoin.
Liikunta missä tahansa muodossa on terveellistä, myös se kävely, mutta liika on aina liikaa. Jossain vaiheessa elimistö tekee varmasti stopin. Tavoitteellinen kilpaurheilu varsinkin juniori puolella on nykypäivänä varsin karua seurattavaa. Liikaharjoittelu yhdistettynä koviin odotuksiin saa koulua käyvät nuoret väsymään ja sitä kautta lahjakkaatkin nuoret lopettavat, ihan vaan siksi, kun väsyvät siihen kaikkeen. Olen itsekin törmännyt muutamaan urheilijaan, joiden lupaava ura maajoukkueessa asti on loppunut jatkuvasta ylirasituksesta johtuvaan vammakierteeseen jo alle 20 vuotiaana. Tavoitteet ja harjoitteet tukivat varmasti toisiaan, mutta yksilöllistä jaksamista ei otettu huomioon. Ihmisellä on sellainen kumma taipumus vääntää lisää kaasua siinä vaiheessa kun kulkee hyvin. Olen kuullut ja kokenut itsekin sen tilan, kun harjoitus kulkee todella hienosti. Viikko tästä eteenpäin niin se ei kulje enää mihinkään. Kuntohuippu oli siis saavutettu edellis viikolla ja elimistön tarvitsi palauttavaa lepoa. Mieli ei vaan anna periksi vaikka tiedostetaan tämä tila, mutta ajatellaan, että jospa se elimistö jaksaisi vielä yhden viikon vetää täysillä.
Kuntoilija tai kilpaurheilija, levon ja harjoittelun suhde pitäisi yksilöidä. Saliharjoittelu puolella näkee paljon sellaisia tapauksia, jossavedetään aina täysiä ja harjoitusajat kestää useita tunteja kerralla. Enempi on parempi metodi on se mikä näyttä jylläävän. Varsinkin nuorilla on sellainen tyyli. Ilmeisesti se on vaikea sisäistää, ettei se lihas kasva harjoituksen aikana vaan silloin kun se on levossa, eli harjoituksen jälkeen. Kaiken lisäksi liika harjoittelulla on usein käänteinen vaikutus. Mitään ei tapahdu vaikka vuosia hinkaa sitä hauiskääntöä tunti tolkulla.
Sitä tässä vaan mietin, että muistakaa ihmiset levätä. Jatkuva oravanpyörässä juokseminen yhdistettynä kovaan harjoitteluun, sitä kautta syntyvä tulehdustila elimistössä aiheuttaa enemmän huonoa kuin hyvää. Hyvä vastustuskyky on kuitenkin merkittävä osa laadukasta elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti