Miniatyyrihevosmainen painonhallinta!

Kaikennäköiset ravintoasiantuntiat paasaavat aina siitä, että laihtuminen on helppoa kun syö vähemmän kuin kuluttaa. Joskus tuntuu siltä, että sehän on sama asia kun säästövinkkejä jakeleva talousguru kertoisi työttömälle työnhakijalle säästämisen olevan sitä kun kuluttaa vähemmän kuin tienaa. Sen kyllä tajuaa, mutta harvempi siihen vaan pystyy, eli molemmissa tapauksissa kaikki menee kädestä suuhun, sananmukaisesti. Itsellä tämä painonhallinta alkoi tuossa viime syksynä ja siitä lähtien paino on mennyt ylös-alas kuin rakennusmestarin apupojan käsisaha. Tänä aamuna puntari näytti vajaat kolme kiloa vähemmän kuin muutama viikko sitten mikä on sinänsä hyvä, mutta tällainen muutaman kilon vaihtelu suuntaan tai toiseen on aivan luonnolista ja näin ollen se ei aiheuta vielä minkäänlaisia riemunkiljahduksia. Syöminen itsessään ei ole ongelma vaan se mitä syö, varsinkin tällaisena helposti addiktoituvana ihmisenä.

Itsellä on onneksi sellainen henkilökohtainen ruoan arvostelija kotona niin ei tarvitse aina miettiä mikä on epäterveellistä ja mikä ei. Meillä nimittäin asustaa sellainen oman elämänsä prinsessa, eli rakas tyttäreni joka jaksaa aina kertoa onko syömäni ruoka fittiä vai fättiä, eli terveellistä vai epäterveellistä. Hän on teini-ikäisenä tarkka omasta painostaan ja aktiivinen liikkuja monellakin eri saralla. Hän jaksaa tsempata meikäläistä siinä sivussa vaikka tämä tsemppaaminen on kylläkin pääosin sellaista suoranaista v*ttuilua. En tiedä mistä lie on oppinut kyseisen jalon taidon, mutta kyllä sekin toimii kun ei ota ihan niin henkilökohtaisesti. Olen sanonut hänelle joskus, että helppoahan se on tuollain nuorena elvistellä, mutta odotapa vaan kun tulet keski-ikään. Itsekin sain nimittäin syödä nuorempana vaikka hevosen ja se ei näkynyt missään, mutta toista se on näin vanhempana, kun yhtäkkiä huomaa painavansa yhtä paljon kuin se hevonen, siis ei sellainen 600 kiloinen suomenhevonen vaan paremminkin ajokoiran kokoinen minatyyriheppa.  Tästä tulikin mieleen, että tällaiset minihevoset ovat varsin vinkeitä tapauksia. Eräällä puolitutulla naisella on sellainen miniheppa lähiseudulla ja hän pyyti katsomaan sitä kun kerran oli puhetta näistä minihevosista. Ratsastamaan sillä ei kuulema pysty kuin pienet lapset, mutta se ei varsinainen pettymys ollut, sillä en uskalla kiivetä isonkaan hevosen selkään muuta kuin aseella uhaten.

Joo tosiaan, painonhallinta on näin keski-ikäisenä miehenä sama kuin soutelisi veneellä pienellä lammella. Lähdet yhteen suuntaan niin pian huomaat olevasi takaisin samassa paikassa mistä lähditkin. Itsellä tämä kaikki ei ole kiinni liikkunnan määrästä vaan syömisestä. Viikossa tulee liikuttua aktiivisesti 4-6 kertaan plus kaikenmaailma  liikuntagurujen painottamat hyötyliikunnat kaupan päälle. Joten täytyy sysätä syytä vaimon niskoille sen verran, että hänen tekemät ruoat ovat aivan käsittämättömän hyviä. Esimerkiksi kuvan lasagne ei ole ehkä sieltä terveellisimmästä päästä, mutta ei vaan voi olla syömättä. Kaloreita siinä on todennäköisesti aika rajusti, mutta niiden laskemiseen meikäläisellä ei ole kiinnostusta. Jos tällä matikkapäällä alkaa nimittäin kaloreita laskemaan niin siinä käy todennäköisesti joko niin, että kuolen nälkään, tai vastaavasti suomenhevosen paino alkaa lähestymään. Ei ole helpoa ei, mutta onneksi tämä ei ole niin vakavaa ainakaan vielä.