Tänä aamuna katselin herätessäni ulkolämpömittaria ja totesin sen näyttävän kymmentä astetta pakkasta. Olin päättänyt edellis iltana, että vaikka taivaalta sataisi vanhoja mummoja sekä liikennemerkkejä niin meikä poikahan menee hiihtämään.Tuollaista reilua pakkasta en osannut kuitenkaan ottaa suunnitelmassani huomioon ja niin se saikin aikaan melkoista epävarmuutta suunnitelmaani kohtaan. Siellähän jäätyy sormet ja varpaat alta aikayksikön varsinkin tällaiselta juuri heränneeltä mieheltä. Kahvikuppi lämmitti siinä vaiheessa mukavasti sormia ja pukeutuminen oli mallia alkuasukas. Päätin istahtaa hetkeksi sohvalle ja ajatella asiaa tarkemmin. Senhän tietää miten siinä kävi. Aivot olivat aamutuimaan yhtä jäässä kuin talitintti takapihan lintulaudalla ja en saanut yhtään hyvää perustelua aikaan itselleni millä olisin voinut luistaa suunnitelmastani. Noh, eihän siinä auttanut muu kuin hiihtokamat niskaan ja ulos sukset kainalossa.
Ulos päästyäni puhelin soi ja kukapa muu kuin vaimohan siellä soitti työmaaltaan. En ehtinyt edes kunnolla vastata, kun puhelimesta alkoi kuulua kauppalistaa. Vaimolla oli kuulema tänään jonkin näköinen muovikuppitilaisuus, eli tupperware kutsut ja hän halusi passittaa minut ostamaan kaupasta erinäisiä puuttuvia tarveaineita tarjoiluja varten. Sain sanottua hänelle jossain välissä sitä paapatusta, että olen hiihtokamat niskassa pihassa ja kauppaan en näissä tamineissa mene. Siellähän alkaa kanssa kaupustelijat katselemaan, että on se Oksasen akan poika mennyt ihan sekaisin Lahden MM-kisoista, kun pitää pukeutua hiihtoasuun kauppareissullekin. Sain kuin sainkin luvan käydä hiihtolenkillä, mutta ihan sellaisella lyhyellä vaan ja sen jälkeen pitäisi mennä heti pikimmiten sinne kauppaa.
Noh, eihän siinä auttanut muu kuin hypyllä auton rattiin ja kaasupohjassa hiihtostadionille. Siellä minä sitten partakuurassa ja verenmaku suussa hiihdin kuin Harri Kirvesniemi konsanaan. Vaimon sanat "äkkiä sitten" kummittelivat takaraivossa ja vauhti oli myös sitä luokkaa, Sivakoin kymmenen kilometriä 35 minuuttiin ja voin sanoa, etten ole ikinä hiihtänyt kyseistä lenkkiä niin nopeasti. Ja kaikki vain siitä syystä, kun vaimo pitää tupperware kutsut. Täytyy kyllä myöntää, että on ne ilmeisesti joka euron arvoisia muovikuppeja, kun hiihtokin kulkee näin hyvin.
Kauppaan päästyäni en muistanut enää yhtään mitä minun piti ostaa, Eihän siinä auttanut muuta kuin ottaa puhelin kauniiseen käteen ja soittaa vaimolle. Ensimmäinen kommentti oli,että enkö minä kuuntele häntä yhtään. Kuuntelenhan minä, mutta meillä miehillä ei ole tapana muistella hiihtäessä kauppalista sisältöä. Sitä paitsi jo yhden asian muistaminen ilman muistilappua tuottaa meikäläiselle ongelmia ja varsinkin, kun kyseiset "muovia hopean hinnalla" kutsut ei kiinnosta sitten pätkän vertaa.
Joka tapauksessa, tässäkin tarinassa on onnellinen loppu. Pääsin ongelmista huolimatta hiihtämään ja vaimo sai tarveaineensa kutsujen tarjoiluihin. Se tässä kaikessa on kuitenkin parasta, ei tarvitse itse olla kotona kuuntelemassa sitä akkalauman kaakatusta miten epäkäytännöllisen rumia ja kalliita ne tupperware astiat oikein onkaan, eikun siis...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti