Neljänkympin kriisi!!

Muistan se kuin eilisen päivän, kun sain laillisesti ajaa mopolla, sain ajokortin, pääsin armeijasta, kauniit ja rohkeat alkoi, perustettiin jätkien kanssa ekä bändi, sain ensimmäiseen vakituiseen työsuhteeseen, löysin elämäni naisen, playstation 1 julkaistiin, menin naimisiin, saatiin lapsia, salatut elämät alkoi, huomattiin olevamme liian erilaisia, erottiin, meinasin menehtyä onnettomuudessa, löysin uuden naisen ja mentiin naimisiin. Kahdeksan vuotta myöhemmin, siis tänään kaikki on enemmän kuin hyvin. Vaikuttaa nopeasti luettuna tylsältä elämältä, voin kertoa, eipä ole ollut yhtään tylsää päivää.


Tämä kaikki vain siksi, koska satuin vilkaisemaan seinäkalenteria kesäkuun osalta. Vaimo oli ympyröinyt yhden päivän, päivän jolloin minä täytän 40 vuotta. Vaikuttaa omastakin mielestä aika hurjalta. Mihinkä tämä aika oikein häviää?!?


Todellisuudessahan etsikkoaika pitäisi olla takanapäin. Keski-ikäisen varmuus ja elämän kokemus ohjaavat eteenpäin, tai näin ainakin pitäisi olla. Piti oikein istu alas ja miettiä, kadunko jotain? Ainakin sitä, etten ole lähettänyt Jennifer Lopezille rakkauskirjettä ja se etten ole ostanut itselleni koskaan ferraria. Toki näihin valintoihin on vaikuttanut se, että raamit on ehkä riittämättömät ja rahapussi on liian ohut. Hienosti sitä on kuitenkin tullut pärjättyä ilman Jenniferiä ja ferraria, tai ainakin uskottelen itselleni niin.


Parasta tässä iässä on ainakin se, että osaa sanoa jo ei. Osaa arvostaa pieniäkin asioita, jotka tuntui nuorempana kovin vähäpätöisiltä. Keskustelut kavereiden kanssa eivät ole enää armeija painotteisia. Lähtee mielummin vaimon kanssa viettämään laatuaikaa kahdestaan, kuin kavereiden kanssa "radalle". Ei pysty katsomaan salattuja elämiä. Kaikki neljä lasta ovat jo sen ikäisiä, että kohta alkaa "pesästä pois lentäminen". Päivän lehden lukeminen alkaa etusivulta, ei sarjakuvista. Huomioi kaupassa vauvanruoka valmisteet, koska tällä ajan kulumis nopeudella lastenlasten aika häämöttää aivan nurkan takana.


Toki tämä ikääntyminen tuo mukanaan myös vapauksia. Vaimo ei enää kysele mitä mietin, tai ainakaan enää niin usein. Lapset luottavat enemmän itseensä kuin minuun, tämä vähentää kasvatusvastuuta, vaikka edelleenkin pitää tietää kaikesta kaikkea. Saman ikäluokan kaverit eivät pyydä enää harvase ilta pelaamaan kentälle jalkapalloa tai jääkiekkoa, ei hekään enää jaksa. Näin ollen suoritus keskeisyydestä on tullut pitkänajan suunnitelmia, hyvä niin. Keski-ikää kuvaa parhaiten yksi lause, "ei ole pakko jos ei halua".